Lemmikkieläimemme

Kuvassa Janne



Heinäkuisena aamuna ryntäsi työtoverini tuohkeissaan huoneeseeni. Kun hän oli aamulla ollut menossa ulos koiransa kanssa, istui oven takana viisi kissanpentua ja nämä yrittivät tulla sisälle koiraa pelkäämättä.
Hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin sulloa ne autoonsa ja käyttää koiraansa ulkona. "Sinun on autettava minua, tästä en selviä yksin" oli hänen vetoomuksensa. Huoltoasemalta hän oli ostanut töihin tullessaan ruokaa ja kissanhiekkaa ja pennut olivat hänen autossaan parkkipaikalla.

Saimme otettua lounasajasta hieman förskottia. Ajoimme meille ja laitoimme ne tontin toisessa päässä olevaan tynnyrisaunaan. Jo silloin kiinnitin huomioni pentujen rauhallisuuteen ja sosiaalisuuteen mutta isompaan tuttavuuteen ei aikaa ollut.

Työpäivän päätyttyä kotiin päästyäni lähdin saunalle syynäämään pentuetta tarkemmin. Vaikka olin tavannut paljonkin kissanpentuja niin näin hyvin hoidettuja ja perfektejä en ollut koskaan nähnyt. Ne olivat arviolta hieman alle 4 kk ikäisiä, täysin pelottomia ja varauksettomia yksilöitä. Olin jokseenkin varma siitä että joku hirveä vahinko on sattunut ja nämä näyttelykissoiksi tarkoitetut pennut ovat jotenkin päässeet karkaamaan kodistaan. Ilmoittelin lehdessä kuukauden ajan ja työtoverini kävi laittamassa lappuja portteihin asuinalueellaan Göteborgin keskustassa. Ei vastauksia, ei vihjeitä.

Kaksi pentua sain lehti-ilmoituksella sijoitettua nuorelle parille. Seurasin pentujen elämää pari vuotta mutta myöhemmistä vaiheista minulla ei ole tietoa. Yhden pennun vein sisarelleni ja Niklas eli 18-vuotiaaksi. Kaksi pentua jäi meille, Janne ja Tiger. Janne oli kellanpunainen raidallinen kissa. Tiger oli mustaruskearaidallinen todellinen tiikeri. Punaista aavistusta raitojen välillä. Nämä veljekset nukkuivat vielä vanhuksinakin toisiinsa kietoutuneina sulassa sovussa. Sekä Jannesta että Tiikeristä kehittyi lähes kuusikiloisia pyöreänaamaisia ja äärettömän mukavuudenhaluisia perheenjäseniä.

Ilmeisesti alkuperäisperheessä oli ollut koira koska nämä eivät alunperinkään osanneet pelätä koiria ja ilmeisesti juuri koiran hajun saattelemana päätyivät työtoverini oven taakse kolmanteen kerrokseen.
Sekä Tiger että Janne halusivat ehdottomasti olla mukana koiralenkillämme omakotitaloista ja kesämökeistä koostuvalla kylällämme. Siihen aikaan meillä oli jo kaksi koiraa joten miehelläni ja minulla oli molemmilla koira hihnassa lenkillä ja kummallakin valtavan painava kissamötykkä olkapäällä. Janne ja Tiger olivat nimittäin patalaiskoja kissoja. Eivät tulleet sisälle ennen iltalenkkiämme vaikka kuinka yritimme. Yritimme hiipiä koirien kanssa matkaan vähin äänin säästyäksemme kantamasta kissoja mutta ei, lähimmässä mutkassa nämä veljekset saivat meidät aina kiinni. Saimme paljon uusia ystäviä näillä koirakissalenkeillämme ja olimme kai kylämme erikoisuus.

Eräänä varhaissyksynä Jannea ei ilmaantunut kotiin kahteen päivään. Käytin kainuulaista vaistoani ja arvelin sen olevan 800 metrin metsäpolun päässä missä oli vain kesämökkinä käytetty maalaistalo ja että se odottaa sieltä hakemista. Menin sinne iltamyöhällä huutelemaan ja vajaan viiden minuutin sisällä oli Janne jaloissani selostamassa puolustuspuhettaan. Olkapäälle ilman muuta ja sitten mentiin kotiin. Ei olisi pitänyt kantaa, sen sain selväksi jo seuraavina päivinä. Janne ei tullut kotiin hakematta ja kantamatta. Arvatkaapa miten hauskaa on lähteä esimerkiksi syksyisessä kaatosateessa taskulampuin ja kumisaappain varustettuna keskellä yötä rämpimään kinttupolkua metsän läpi kissaa kotiin kantamaan. Tein sitä parin vuoden ajan joka armiaana iltana.

Tigerillä sen enempää kuin Jannellakaan ei näyttänyt olevan kynsijän lahjoja. Kumpikaan ei kiipeillyt eikä tapellut. Olivat myös täysin varauksettomia vieraita ihmisiä ja koiriakin kohtaan.

Myöhemmässä avioerossamme jäi sekä Janne että Tiger exälleni. Kävin vuosien varrella niitä moikkaamassa eivätkä ne edes vanhana unohtaneet tervehdysseremonioitamme. Nenä nenää vasten ja sen jälkeen kierros olkapäällä ympäri tonttia kuuluvasti kehräten. Molemmat jouduttiin viemään piikille yli 19 vuoden iässä kuukauden väliajoin.

Olipa ihana kertomus kissoistasi Sadeca. Tuo minunkin parivaljakkoni on aika lailla samaa rotua,
mutta ei sentään tarvi olkapäillä kannella.
Ovat kovin seurallisia ja haluavat olla kaikessa mukana. Kurre (nuorempi) on vähän inhottava kun aina
naukuu aamuyöstä ulospääsyä, mutta parin minutin päästä taas äkkiä sisälle.

Nyt on sitten ikävästi että, minun pitää antaa ne pois, koska minulla todettiin kissa-allergia.
Pojallani on se myös, tytöistä en ole vielä huomannut.
Allergiani ei vielä ole kovin paha, mutta sehän pahenee mitä kauemmin siitä pidän.
Sadeca olisiko siellä sinun naapurustossasi joku joka voisi ne ottaa?

UUUUps tuli vähän vika filmin pätkä. meni uusiks

Ajoittainen surukin kuuluu eläinten omistajien elämään ja sitä olemme me nyt kärsineet jo 3 viikkoa.
Rakas nuori ja iloinen Gea koiramme pääsi jollain keinolla karkaamaan aitauksestaan kaksi päivää ennen jouluaattoa ja juoksi suoraan auton alle läheisessä risteyksessä 200 metrin päässä kotoa. Silmänräpäyksellinen kuolema.
Sitä tietäkään ei aja kuin muutama auto päivässä joten kohtalolla lienee sormensa pelissä. Järkytyksemme oli kuitenkin aivan valtava ja näiden menneiden pyhien vietto on mennyt hiljaisesti surun merkeissä.

Joka kerta kun ulkoa tulee sisälle odottaa Gean heiluttavan häntäänsä oven takana ja kovin tyhjältä tuntuu tämä koti. Yksi lohdutus on siinä että ikänsä muutamien neliömetrien koiratarhassa ja koirankopissa eläneen Gean tiedämme nauttineen täysillä elämästään luonamme viettäessään väljempää ja hieman hemmoteltuakin elämää.

Nyt alkaa jo sen verran pahin suru ja järkytys lieventymään että pystyn tästä edes kertomaan. Olemme jopa alkaneet selailemaan koirailmoituksia netillä koska EU-passin hankkiminen koiralle vie vähintään kolme kuukautta täällä. On nimittäin kolmen kuukauden kuluttua tarkistettava onko rabiesrokotus toiminut ennenkuin sitä saa esimerkiksi Suomeen mökille mukaan ottaa.

Meillä on ollut todella vastoinkäymisten sarja nyt viimeisen 4 kk aikana joten nyt se onneton tuuri saisi kyllä kääntyä aurinkoiseksi.

Tosi surullinen viesti Sadeca, sillä olen aiemmista ymmärtänyt miten paljon tuo koira sinulle toi iloa. Otan osaa.

Olkoonkin, että kaikki eivät ymmärrä, kuinka rakas joku eläin voi ihmiselle olla ja kuinka paljon se voi merkitä, niin sanon samoin sanoin kuin Taunokin: Otan osaa.

Ps Saarenmaalla on hienoja koiranpentuja ja minä olen tottunut niitä jo ainakin Suomeen asti tuomaan. Rokotukset, passit, mikrosirut ja muut värkit saa siellä nopeasti kuntoon. Pää pystyyn Sadeca!

Voi voi Sadeca otan sydämestäni osaa murheeseenne.
Uusihan on hankittava heti kun noin on käynyt siten surutyö on helpompaa.

Kissani sitten muuttavat omakotitaloon Torslandaan 21/1 joten niille
alkaa kissanpäivät, toivottavasti eivät juoksentele autojen alle.
Minä voin käydä niitä sitten tervehtimässä aina joskus etten kuole ikävään.

Ensiksi on tehtävä suursiivous ja sitten lähdettävä jonnekin matkalle,
niin unohtuu se ensi ikävä.

Lemmikkieläimestä luopuminen on varmasti aina melkoinen koettelemus, olipa syy mikä tahansa. Otan minäkin osaa! Mummolan vanhalla koiralla alkaa varmaan olla viimeiset ajat käsillä, onhan se elänyt paljon kauemmin kuin kukaan arvasi. Täyttää 14 vuotta tänä vuonna. Lapset onneksi näkivät sitä juuri loppuneella lomallaan, ja ehkäpä vielä kesälläkin saavat olla yhdessä.
Toisen mummolan koira taas on jouduttu antamaan pois pitovaikeuksien vuoksi. Siitä kasvoi yllättävän vahva koira, jonka ulkoiluttaminen kävi nivelvaivaiselle liian raskaaksi. Osapuolet kuitenkin sopivat keskenään, että hoitopaikka on aina olemassa ja koira onkin ollut vieraisilla entisessä kodissaan muutamaan otteeseen.

Otan osaa minäkin Sadeca! On mullakin ollut joskus koira, joka teki kaks kertaa 6 pentuja ja toinen pentujen pesä sairastui "koerakatku" johon neukkuaikana ei ollut saatavana lääkettä. Kerta kertaan jälkeen kävimme lähistölla metsässa äidin kanssa niitä hautaamassa ja se oli tosi kauhea aika. Kuin lopuksi tutun tutun tutun apteekkerin kautta onnistui hankkia lääkettä, minkä nimen vielä siihen asti muistan - gammaglobuliin, niin jäljellä oli vain kaksi pentua. Ne pelastuivat ja saivat hyviin koteihiin ja ne eläsivat kauan. Meidän koiramme Bessy kuoli kuin oli 17 vuotta, ihan pitkäikäinen ja äitini ei ota siihen asti enää yhtään uutta koiraa siksi, että kärsii sen kuolemasta liian paljon.
Rahu nende põrmule!

Voi teitä, kiitos kaikki hienot ystävät osanotostanne!
Olenhan minä näihin koirien ja kissojen kuolemiin tottunut kun olen niitä parikymmentä jo saatellut matkalle, mutta tällaista lähtöä en vielä ennen ole kokenut. Vain 3 vuotta ja täysin terve elämäniloinen yksilö joka puoli tuntia aiemmin on hyörinyt ympärillä ja sitten makaa eteisen lattialla hengettömänä, lämpimänä ja pehmeänä, täysin vahingoittumattoman näköisenä. Vei sanattomaksi joksikin aikaa.

Jonkinlaiset vaimeat ennakkoaavistuksetkin kävi meillä molemmilla. Minä jo edellisenä iltana, kun Gea halusi vain halailla ja nuoleskella naamaani, kysäisin siltä että mitä oikein yrittää kertoa kun niin tiiviisti piti kainalossa ja sylissä kinuta. Oululainen taas sanoi että hänellä oli kovin levoton katastrofia odottava olo koko päivän, ja että se loppui kuin seinään heti kun Gealle tapahtui tuo.
Seuraavana aamuna piti mennä töihin mutta en yksinkertaisesti jaksanut kertoa siitä työtovereillekaan. Muita asioita ei ole ollut vaikeaa toimittaa tai niistä puhella, vain Gea on ollut sellainen tabu. Koska Gea ehti olla vain puoli vuotta meillä niin ei niitä yhteisiä muistoja tule jäämään lainkaan samalla mitalla kuin kaikista niistä entisistä pitkäikäisistä "perheenjäsenistämme." Kaikki on siis ihan hyvin.

Minulle muistuu elävästi mieleen Saarenmaan naapurin koira Pimpo. Se oli sellainen pystykorvan näköinen ja kokoinen, mutta vaalea ja osin kullankeltainen töpöhäntäinen koira. Pimpo vietti kaikki aikansa meillä ja lasten parissa, kun olimme maalla. Se lähti mukaan aina metsään tai milloin minnekin läksimme. Pimpo oli kuollessaan yli 18 vuotta vanha.

Pimpolla oli erikoinen tapa kieriä kaikessa, mistä tarpeeksi paljon pahaa hajua lähti. Aivan sama, oliko kyseessä hevosen paska vai traktorin jäteöljy. Kaikkein erikoisinta oli se, kun Pimpo rakastui tiineenä olevaan tammaan. Koirista se ei piitannut. Kun tuo tamma, Romantika, makaili niityllä, niin Pimpo touhusi sen kimpussa kaikista suunnista, eikä se välittänyt, vaikka kynnet lipsuivat liukkaassa hevosen karvassa. Eihän siitä touhusta mitään tietenkään tullut, mutta Romantika nautti siitä, että joku raapi sen kylkiä.

Kerran sitten Pimponkin päivät päättyivät. Menimme joululomalle ja Pimpo oli kuollut pari päivää ennemmin. Naapuri tiesi, että olimme tulossa ja antoi Pimpon jäätyä odottamaan lapsia. Tiesimme toki etukäteen, että rakas vanha ystävä oli kuollut. Nostimme Pimpon ruumiin pulkkaan ja vedimme sen hiekkaniitylle, johon oli helppo kaivaa hauta. Täytyy tunnustaa, että niissä hautajaisissa minunkin silmäni kostuivat.

Nuo ennenvanhaiset sekarotuiset olivatkin niitä terveimpiä koiria. Meidänkin lapsuuden Musti eli 16-17 vuoden ikäiseksi vaikkei tarkkaa syntymäaikaa kukaan muistanutkaan mutta kun oli minua kaksi vuotta vanhempi niin siitä tiedän.
Agnesin lapsuuden koirasta tuli myös vanha.
Nuo eivät elämän kuuna päivänä saaneet koiranruokaa tai vitamiineja. Silti niillä ei ollut ihottumia eikä "riisitautia". Ne piskit tonkivat tosiaan kaikenlaista ja söivät, mitä pahemmanhajuista sen varmemmin. Luutkin oli mätimässä maahan kaivettuina kunnes haisivat tarpeeksi pahalta. Taisipa joskus olla hautumassa peräti lantatunkiossakin syksystä kevääseen niitä luita.

Se hautaustoimenpide Pimpolle on varmasti jäänyt Urpon lasten mieleen vahvasti vaikka olisivat silloin olleet pieniäkin.

Hieno kertomus tuo Romantikasta ja Pimposta. Kyllä ne eri eläinlajit varmaan pystyvät keskenään keskustelemaankin ja saattoi olla että Romantika nimenomaan pyysi Pimpoa touhuamaan kimpussaan. Meillä boxer Jonnalle tuli maitoa kun oli kaksi emätöntä kissanpentua ja alkoi hoitelemaan niitä. Lapsuuden naapurissa oli kissalla pennut mutta heidän Suomen ajokoirallaan ei. Ajokoirakin sai maitoa ja niinpä kissa ja koira jakoivat sen pentujen hoitamisen siinä samassa tuvassa. Pennut menivät imemään milloin kissaa ja milloin koiraa ja täydellinen yhteisymmärrys vallitsi.

Meillä on kaksi kissaa, vanha ja nuori. Molemmat ovat nähneet yhtä ja toista, joka uudella mantereella saattaisi herättää paheksuntaa. Nyt täytyy alkaa harkita ryhtymistä asiallisempaan käytökseen, mikäli kissat sattuvat olemaan paikalla mahdollisina silminnäkijöinä. Ja nehän hyörivät kaikkialla kaiken aikaa, joten nyt on korkein aika aloittaa maltillinen ja muut huomioiva asenne myös kotioloissa http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/Amerikkalainen%20kissa%20joutuu%20valamieheksi%20vastoin%20tahtoaan/art-1288363087928.html

Kun Urpokin tuossa uskaltaa kertoa miten on tullut kissoja järkytettyä niin pitänee minunkin kertoa vaikkapa tästä murtovarkaan urastani.

Koiralenkillämme joskus 90-luvun alussa vai liekö ollut 80-luvun loppua ihmiset kertoivat minulle että eräästä kylän talosta oli muutettu pois ja jätetty noin 4-5 kk ikäinen kissanpentu pihalle. Siellä se istui usein rapulla eikä varmaan osannut pyydystää itse minkäänlaista ruokaa. Pihalla oli koskematon lumi ollut jo 5 päivää joten ihmiset tiesivät ettei siellä ollut käynyt kukaan.

Soitin ystävättärelleni ja kysyin voisiko hän ajatella ottavansa sen pennun. Hän lupasi. Otin kissahäkin mukaani ja lähdin kissajahtiin sinne talon luo minne meiltä oli vain vajaa km. Pentu ilmaantui ulkorakennuksesta heti kun sitä vähän huhuilin. Oli helppo saada se häkkiin syömään ja häkki autoon.

Koska talo oli tyhjä niin päätin kiertää sen ja kurkistella ikkunasta sisälle. Eräässä suljetussa huoneessa näin kissaemän ja neljä ehkä 4 viikon ikäistä pentua. Kaksi tyhjää ruokakuppia ja kissan hiekkalaatikon. Taitettu filtti nurkassa. Huh huh. Ilman ruokaa ja juomaa useita vuorokausia. "Olkoon vaikka kuinka rikos niin tuonne kyllä murtaudun", ajattelin.

Ajoin kissanpennun kotiin ja aloin kerätä kokoon sopivia murtovarkaan työkaluja sorkkaraudasta lähtien, kissanruokaa, pari tyhjää jäätelörasiaa, vettä pulloon, tyhjä säkki käytetylle kissanhiekalle ja uutta kissanhiekkaa, kynä ja paperiarkki. Siitä sitten vain murtohommiin keskellä kirkasta päivää.

Erään huoneen ikkuna oli helppo matsi tottumattomallekin murtautujalle. Ei tarvinnut vahingoittaa ikkunaakaan. Totesin että taloon oli jätetty pieni lämpö päälle joten siellä oli sentään noin 15 astetta. Lastasin kissoille runsaat määrät ruokaa ja vettä kuppeihin ja vaihdoin kissanhiekan. Arvatkaapa oliko kissoilla nälkä ja jano.

Kirjoitin kirjeen jonka jätin keittiön tiskipenkille.
Kirjeessä kerroin nimeni, osoitteeni ja puhelinnumeroni ja pyysin omistajaa ottamaan minuun oitis yhteyttä. Kerroin että olen tullut sisään ikkunan kautta ja myös että olen järjestänyt ulkona olleelle pennulle uuden kodin. En sättinyt enkä sadatellut koska halusin todellakin että omistaja soittaisi edes.

Jo seuraavana päivänä mies soittikin. Joo, hän oli muuttanut. Hänellä oli useita muitakin kissoja ja öhmm - hieman vaikeuksia löytää koteja kaikille. Myönsi että oli vierähtänyt hieman liian monta päivää ilman että oli käynyt hoitamassa kissojaan. Nyt hän kuitenkin lupasi hoitaa kissaperheen kunnolla vastaisuudessa. Hän myös kiitti siitä että olin järjestänyt ulkopennulle uuden kodin, olisi yksi huoli vähemmän.

Ja kun olen nyt alkuun päässyt tässä rikollistaustani paljastamisessa niin kerrotaan nyt sitten vielä tämäkin jo aikaa sitten vanhentunut rikos.

Pudelkoiramme Miskan puhuttelevasta mutta silti lopulta aurinkoisesta (sivulla 10 tässä ketjussa kerrottu) elämähistoriasta jätin tahallani osan totuudesta pois, mutta kerron sen nyt.

Eläinyhdistyksen täti tunsi meidät ja uskaltautui siksi soittamaan 5-vuotiaasta Miskasta. Häneen oli ottanut yhteyttä nuori nainen joka oli hyvin huolissaan äitinsä koirasta. Hän katsoi että hänen alkoholistiäitinsä oli täysin sopimaton koiranomistajaksi mutta ei voinut äiti-tytär suhteen vuoksi ilmoittaa tätä eläinsuojeluviranomaisille, koska se merkitsisi täydellistä välien katkoa. Nyt äiti oli joutunut parin kuukauden pakkohoitoon ja tyttärelle oli jätetty koirasta huolehtiminen sinne äitinsä asuntoon.

Jo viikon päivät tytär oli syöttänyt Miskaa sohvan alle koska se ei suostunut sieltä tulemaan pois. Se teki tarpeensa lattialle mistä tytär sai ne päivittäin siivota. Tytär oli keksinyt idean että hän järjestäisi koiralle "varastushistorian" jos sille löytyisi uusi hyvä koti.
Eläinyhdistys ei maineensa takia ja paljastumisen pelossa uskaltanut edes tilapäisesti ottaa sitä eläinkotiinsa mutta hankkisi sille vakituisen kodin jos me voisimme sen tilapäisesti ja akuutisti ottaa. Vastahakoisesti suostuimme siihen.

Sain sen tyttären puhelinnumeron ja sovimme tapaamisesta eräällä pimeällä parkkipaikalla Göteborgissa missä hän luovuttaisi koiran. Vaadin että hänellä olisi mukanaan koiran paperit sukutauluineen että minulla olisi tarpeen vaatiessa edes ne näyttää todistukseksi että MINÄ henkilökohtaisesti en ole sitä koiraa varastanut.
Sain ne samalla kuin koirankin ja lyhyen keskustelun jälkeen ajoin sen kanssa kotiin.

Seuraavana päivänä tämä tytär teki siitä poliisi-ilmoituksen, että se Miska hänen kaupassa ollessaan olisi varastettu kaupan ulkopuolelta missä olisi ollut kiinnitettynä. Lehdessäkin oli pieni artikkeli tapauksesta ja pyyntö että mahdolliset vihjeet pitäisi ilmoittaa poliisille.
Koiran nimi oli oikeasti Sotis, mutta vaikka me asumme hyvin harvaan asutulla alueella niin emme uskaltaneet pitää sillä sitä nimeä vaan ristimme sen Miskaksi. Kun se sitten kuukauden kuluttua oli kaikista pahimmista pelkotärinöistään hieman rauhoittunut niin katsoimme ettei olisi oikein muuttaa sitä vielä kerran ja ilmoitimme sille eläinyhdistyksen tädille että pitäisimme sen. Hän myönsi että hän oli arvannut jo alunperin että jos saa meidät sen ottamaan tilapäisesti, niin se pysyvä koti olisi jo samalla löytynyt.

Vaikka mitä selvänäkijöistä sanotaan, niin tässä yhteydessä on aiheellista kertoa eräästä joka todella näki ainakin Miskan ja meidät. Aivan sattumalta joku vuosi tuon jälkeen käsiini joutui joku aikakausilehti missä oli selvänäkijän kysymyspalsta ja missä se alkuperäinen omistajanainen kysyi tuon Sotiksen kohtalosta ja olinpaikasta.
Selvänäkijä kuvasi tarkasti sekä talomme, meidät, maiseman että sen toisen koiramme. Hän vakuutti että Sotiksella oli hyvät ja vapaat olot toisen koiramme kanssa ja että oli onnellisempi kuin tämä nainen voisi uskoakaan. Hän pyysi naista vakavasti ettei tämä yrittäisi etsiä sitä enää käsiinsä vaan olisi tyytyväinen koiransa puolesta. Noin vuosi sen jälkeen oli tytär ilmoittanut eläinyhdistykselle että hänen äitinsä oli kuollut.

Miskahan eli vielä yli 10 vuotta meilläkin tullen yli 16-vuotiaaksi joten katson vieläkin että teimme oikein. Sielläpähän on sitten Pietarin punnittavissa aikoinaan se hiustenhalkominen tuosta rikollisuudestani.

Meillä on siis joukossamme hurjaakin hurjempi rikollinen: Sadeca No, eiköhän se ole niin, että tarkoitus pyhittää keinot ja nimenomaan hyvissä pyrkimyksissä. Jotenka hatunnosto sinulle!!

Oikein Alma. Sadeca on ollut aina eläinten ystävä ja auttaja. Eläimet ovat osa luontoa kuten mekin. Siksi meidän on syytä kunnioittaa ja huolehtia mahdollisuuksiemme mukaan myös eläimistä. Lemmikkieläinten heitteille jättäminen on törkeää piittaamattomuutta, josta tulisi mätkäistä tuntuva rahallinen sanktio ja kenties vielä valvottua yhdyskuntapalvelua kodittomien eläinten hyväksi.

Suomessa on vähällä ajalla paljastunut muutama erittäin törkeä tapaus, joissa eläimiä on kohdeltu todella julmasti. Tuomioiden pitäisi olla huomattavasti ankarammat.

Forumille tiedoksi että nyt ovat kissani saaneet uuden kodin.
Jos olen oikein ymmärtänyt niin ne ovat nyt omakotitalossa jossain
oikein rauhallisella alueella melkein kuin maalla.
Yöllä olivat olleet rauhattomia tietenkin outo paikka.

Katselin bussiyhteyksiä ja on todella monta vaihtoa matka
luotani kesttä n. 1½ tuntia vaikka bussihan kiertää kaikki
maitolaiturit.

Nyt on sitten siivous edessä karvoja on varmaan monta "kiloa".

Hienoa, että kissoillasi on nyt uusi koti! Niitä karvoja saat siivoilla pahimmassa tapauksessa vuosia, ne kun menevät listojen väleihin ja kaikkiin muihinkin pikkuruisiin rakoihin. Sieltä ne sitten ajan saatossa palautuvat huoneilmaan ja leviävät huoneistoon. Yhdessä entisessä asunnossani edellisten asukkaiden lemmikkikissan karvoja löytyi vielä viiden vuoden asumiseni jälkeen..

Onnea vain kisulaisillesi Klassmormor! Jos ei ole mitään rallitietä vieressä niin kyllä kissat ovat aika taitavia väistämään liikennettäkin. Omakotitaloalueilla kun ei kukaan oikein kehtaa onneksi kaahatakaan .

Me taas vuorostaan odottelemme uutta perheenjäsentä huomenna tulevaksi. Emme ole vielä sitä edes nähneet kuin kuvasta mutta tiedämme ennestään miten hulvattoman hauskoja ne sen sorttiset ovat, ja tarvitsemme sitä hauskuutta tänne,,

Täytyy kysyä, että mikä ja millainen otus teille on tulossa, Sadeca?

Totta on Alma. Ne on niinkuin ne Urpon hiuspinnit ja kuusen neulaset.
Kävin eilen apteekissa ja katselin olisiko siellä hiuspinnejä, oli niitä
mutta enimmäkseen erilaisia hiussolkia.

Sadeca laitahan kuva uudesta otuksesta. Oletan että kissat ovat ihan paratiisissa.
Se on aika lähellä meren rantaa ja rouva mainitsi että on sellaista kesähuvila
aluetta. Eipä siellä varmaan kaahailla.

Niin se meidän uusi perheenjäsen on pieni alle 40 cm korkea musta puudelipoika. Voisi ihan epäillä että on uudesti syntynyt Miska koiramme, kun on niin samanlaisen oloinen käytökseltään. Seuraa perässä vessaankin ja haluaa mielellään kiehnätä sylissä ja kellotella sohvalla selällään rapsuteltavana. Oikein seurallinen ja pomppii kahdella jalalla kuin sirkuskoira.
Tänään kyllä kuuntelee tarkasti kaikenlaisia ääniä kun odottaa että sen "isän ja äidin" auton ääni kuuluisi. Eikä ihme kun on pian 5 vuotta vanha ja selvästikin hyvin pidetty perheenjäsen ollut.

Entiset omistajat olivat hankkineet rottweilerin pennun ja nyt kun se on ehtinyt 13 kk ikään niin on käynyt aggressiiviseksi tätä pikkuista kohtaan, poikakoiria kun ovat molemmat. Eivät uskaltaneet tätä enää pitää ja laittoivat netille ilmoituksen joten sitä kautta on meille tullut.
Koiran nimi on Tacko ja sen se saa pitää, mutta oululaisen kanssa jo päätimme että puhekielessä siitä tulee meille suomalaisittain Takku. Eikös olekin sopiva nimi villakoiralle?

Takkuhan sopii mainiosti! Tuon perheen tulevaisuudesta olen kyllä hieman huolissani.. he antavat voimakasluonteisen koiran pomottaa. Ensin lähtee perheen pitkäaikainen lemmikki.. käyköhän se rotikka vielä ihmisillekin aggressiiviseksi?