Lemmikkieläimemme

Haluan avata tämän ketjun siksi että olisi ketju missä kertoa omista eläimistään. Teen sen siltikin kääntämällä ruotsinkielestä tähän koiran yksitoista pyyntöä. Alunperin tämä on ollut jossain lehdessä enkä tiedä alkuperäisen kirjoittajan nimeä.

KOIRAN 11 PYYNTÖÄ

1. Elämäni on vain 10-15 vuoden pituinen. Ero sinusta merkitsee surua minulle, ajattele sitä ennenkuin hankit minut itsellesi.

2. Anna minulle aikaa ymmärtää mitä se on mitä minulta vaadit.

3. Tee minut luottavaiseksi, sinähän olet koko elämäni.

4. Älä ole minulle vihainen liian pitkään kerrallaan, äläkä sulje minua rangaistukseksi minnekään.

5. Sinulla on työsi, ystäväsi ja harrastuksesi, minulla on vain sinut.

6. Puhu minulle vaikken sanojasi ymmärtäisikään, sinun äänenpainosi tulkkaavat minulle kaiken.

7. Tiedätkö etten koskaan unohda millainen kukin on minua kohtaan.

8. Jos sinä lyöt minua niin yritäpä muistaa että hampaani helposti murskaisivat kätesi, mutta m i n ä en käytä mahtiani.

9. Kun sinä ärsyynnyt minulle koska sinulla on kiire, niin ajattele että ehkä makasin liian kauan auringonpaahteessa tai että olen vain surullinen ja väsynyt kaikkeen.

10. Anna minulle aikaasi kun tulen vanhaksi, itsekinhän aikanaan olet vanhus.

11. Ole luonani kun minulla on vaikeaa, kaikki on niin paljon helpompaa jos minulla on sinut.
Minä rakastan sinua. Halauksia koiraltasi.

Olipa ihana viikonloppu mummolassa! Pikkuinen koira oli kasvanut niin kovasti, etten meinannut samaksi tuntea. Kyseinen yksilö on kyllä tosi valloittava.. se on rohkea, oppivainen, hellyydenkipeä ja tunteellinen, kaunis, vahva.. ja juuri pahimmassa uhmaiässä

Pentu yritti päästä sänkyyn välillä salaa hiipimällä sieltä sängyn reunalta, ja välillä avoimen röyhkeästi hyppäämällä suoraan. Se varasteli poikani sukkia, näykki meidän kaikkien käsiä, pureskeli tyttäreni hiuksia, ym., mutta kyllä se jäi kovasti mieleen myös pikkuisena otuksena, joka vähäisestä iästään huolimatta oli jo ehtinyt oppia paljon asioita. Ymmärsi odottaa vuoroaan, istui nätisti, vapaana juostuaan osasi jo tulla luokse käskystä ja paljon muutakin se jo osasi.

Sinne se oli jäänyt lähtömme jälkeen ovelle odottamaan, ja ollut hieman ikävissäänkin. Meillä taas lapset puhuivat pennusta koko illan. He leikkivät yhdessä pallolla, ja piilottivat koiralle makupaloja, ja koiran itkiessä mummia tämän ollessa kaupassa lapset lohduttivat pentua tosi kauniilla tavalla silittelemällä ja juttelemalla rauhallisesti.

Eläimet ovat ihmeellisiä. Laitan tähän pienen jutun televisiossa näkemästäni dokumentista joka ei varsinaisesti koskenut eläimiä. Ohjelmassa oli kyse natsisaksasta ja siitä saiko natseille nauraa. Eräs juttu kiinnitti huomiotani. En muista henkilöiden nimiä mutta oli eräs sirkuksessa työskentelevä heppu joka koulutti apinoita. Hän oli opettanut apinat tekemään Hitler tervehdyksiä. Natsit eivät tästä tykänneet ja niinpä mies määrättiinkin palvelukseen itärintamalle. Apinat jäivät vaimon hoitoon. Apinat kuitenkin sairastuivat ja kuolivat yksi toisensa perään. Niillä oli liian kova ikävä omaa kouluttajaansa. Kuolivat surusta. Muistaakseni mies selvisi sota-ajasta hengissä mutta apinat maksoivat ne Hitler tervehdykset hengellään. Melkein tippa tuli silmään kun ajatteli viattomia apina parkoja.

Sadeca kirjoitti:

Itselläni ei ole koskaan ollut mitään lintua. Eräällä työtoverillani, Annikalla, oli kakadua minkä toi kerran työpaikalleni kokonaiseksi päiväksi.
Istuimme parikymmentä henkeä pöydän ympärillä aamukokouksessa. Ihailin mielessäni tuota valkoista lintua joka istui emäntänsä sylissä. Se iski katseensa minuun ja lähti pöydän yli pyyhältämään luokseni. Hypähti olkapäälleni ja tutki korvani, sitten rinnuksille ja silmiäni tutkimaan. Oikein pelotti (tottumaton kun olin lintujen suhteen) että nokaisee silmän minulta sillä vahvalla nokallaan.

Kun oli aikansa tutkinut ja ilmeisesti hyväksi todennut niin se heittäytyi muitta mutkitta selälleen käsivarteni mutkaan ja levitti siipensä. Annika totesi pöydän toiselta puolelta että lintu oli minut luotettavaksi todennut ja nyt se halusi että rapsuttelisin ja hyväilisin sitä. Mikä tunne saada seurustella tuon ihanan linnun kanssa, siitä kokouksesta en tainnut kuulla mitään!

Annika kertoi ettei ollut opettanut kakaduaansa puhumaan vaan enemmänkin sosiaaliseen kanssakäymiseen. Vaikka sillä oli valtavan kokoinen häkki missä se nukkui yönsä niin häkin ovi oli auki ja lintu useimmiten täysin vapaana, vain ikkunoiden auki ollessa se oli suljettuna sinne.
Kesäisin hän vei sen silloin tällöin suureen ulkohäkkiin että sai nauttia luonnosta ja sen äänistäkin.

Aamuisin kun herätyskello soi ryntäsi lintu emäntänsä sänkyyn ja sen oli välttämättä päästävä p e i t o n a l l e Annikan kainaloon selälleen rapsuteltavaksi. Annikalla oli myös suuri schäferuros ja kakadualla oli usein tapana käydä myös sen "hoidettavaksi" kainaloon jos se makoili jossain lattialla. Kakadua oli muuten koiran pomo, Annikasta seuraava rangissa.
Jos koira ei sen mielestä käyttäytynyt hyvin niin se hyppäsi sen niskavilloihin ja komensi nokkansa avulla. Koira hyväksyi lintuystävänsä täysin ja tämän oikutkin.

Perin merkillistä mielestäni mutta kuten sanottu minä en osaa lintuja sillä tavalla. Kissat ja koirat kylläkin. Vaikka olen niistä kokemuksista muilla foorumeilla jo kertonut ja useat teistä jo ne lukenutkin, niin ehkäpä ne voisi vetää vielä kerran täällä, vai voisiko?




aliel kirjoitti:

Tuo Sadeca mitä kerroit kakaduista on NIIN totta. Nämä papukaijatkin ovat hyvin erilaisia. Kakadut nauttivat olla keskipisteinä ja pörhistelevät ja keikistelevät ihan onnessaan, kun saavat huomiota. Harmaapapukaijat, joita meidän lintu edustaa, nauttivat eniten siitä, että saavat olla parvessa mukana. Mutta, jos niihin kiinnittää huomiota, rupeavat vilkuilemaan epäröiden ympäriinsä ja tuntevat olonsa epämukavaksi.
Harmaapaput eli jagot ovat kuitenkin papukaijaosaston älyköitä. Voi olla osaltaan omistajan kanta. Ovat parhaita oppimaan esimerkiksi puhetta. Ovat myös hirvittävän herkkiä ja vaistoavat oman perheen jäsenten tunteet. Myötätuntoa riittää, kun on paha olla. Sitä paitsi mitä voi tehdä, kun lintu olkapäältäsi kello kymmenen illalla (siisi eilen) kysyy, että tuutsä nukkumaan rakas. Silloin mennään nukkumaan vai mitä.




Alma kirjoitti:

"Tuutsä nukkumaan rakas.."

Tuosta alielin kirjoituksesta tuli mieleen äskeinen puhelu äitini kanssa. Meillä kun ei ole eläimiä, niin sitäkin rakkaampia lapsille ovat olleet mummoloiden kissat ja koirat. Nyt toisessa mummolassa on n. nelikuinen koiranpentu, jota lapset olivat tänään katsomassa. Kyselin sitten jälkeenpäin kuinka pentueella (koira ja lapset) oli mennyt.. hienosti kuulemma ja kaikki touhuista väsyneitä.. mutta samalla äitini kertoi kuinka koira tulee joka ilta odottamaan kylpyhuoneeseen, että emännän iltapesut on tehty. Uskollisena tuo pikkuinen otus istuu, katselee ja odottaa.. josko vaikka pääsisi sitten sänkyyn viereen

Aika monet lemmikit sitä läheisyyttä ihmisiltä kaipaavat, olivatpa sitten kissoja, koiria, lintuja..




Tauno Taunola kirjoitti:

Itsellä ei lemmikkejä ole mutta tytärpuolella sitäkin ennemmän. Koiria yksi erittäin sekarotuinen ja yksi sukutauluilla ja muilla tärkeyksillä varustettu rottweiler. Juuri tänään meni päivä kun piti käyttää rottweileriä kilpailussa. (Jos joku ei sattuisi tietämään miltä rottweiler näyttää, katsokaa Ramon avatarta.)

Ei totellut rottis tänään ihan niin kuin olisi pitänyt. Kolmas sija tuli. Itselleni yks lysti...

Itselleni tuo kuskaaminen on terapiaa ja näkeehän paikkakuntia ja moottoritietä. Olen oppinut tuon maailman sivusta katsojana ja ymmärrän koirakilpailuistakin nykyään sen oleellisimman. Mutta itse en ole kilpailuihminen ja olisin varmasitikin koiranomistajana täysin toivoton. En oikein saa päähäni mikä viehättää siinä että saa koiran tottelemaan pienintäklin vinkkiä ja jos koira ei liiku just askeleelleen niin kuin pitää tulee pisteissä vähennystä. Kun Tauno itsekään ei kävele tahdissa olisi aika hölmöä että Taunon koira kävelisi. Se tytärpuolen sekapiski on enemmän Taunolan meininkiä.

Hevosmiehenäkin Tauno on kunnostautunut vanhoilla päivillään saman tytärpuolen ansiosta. Hänellä on nykyään yksi oma hevonen joka jakaa tallin kolmen muun kanssa. Ja taaskin kun on kuskauksesta kyse on Tauno oppinut kuljettamaan hevosia talliin ja takaisin. Mutta ratsastaminen on pikkutyttöjen tai sotamarsalkoiden hommaa, ei Taunon. Tosin olen kyllä kaavaillut että asuinalueeni pienelle torille pystytetään ratsastajapatsas kuolemani jälkeen joka esittää komeaa ratsua jonka selässa kansan rakastama ja ihailema Tauno Taunola istuu etusormi nenässään.

Ramo kirjoitti:

Avaanpa minäkin sanaisen arkkuni lemmikkieläimistä. En omista nykyisin mitään villakoiraa kummempaa kotieläintä, mutta takavuosina maalla asuessani jonkinlainen eläin oli melkein aina jaloissa pyörimässä. Tämä on lyhyt kertomus koirastani nimeltä Jack.

Harrastin nuorempana metsästystä kuten melkein kaikki tämän seudun nuoret miehet ja osittain naisetkin. Meillä oli pieni metsästysseurue naapurin miesten kanssa. Metsästimme paljon jäniksiä käyttäen apunamme enimmäkseen naapurin isoja puhdasrotuisia suomenajokoiria. Minun koirani Jack oli toista maata. Jack oli sekarotuinen puoleksi suomenajokoira puoleksi beagle. Olisiko ollut seassa vielä jotain muutakin. Ajokoira kuitenkin henkeen ja vereen. Väritykseltään Jack muistutti suomenajokoiraa mutta kooltaan se oli vain pari senttiä beaglea korkeampi.

Jackin ongelma oli siinä ettei se koskaan oppinut ihan oikeasti jäniksiä ajamaan. Into kuitenkin oli kova niiden perään. Syksyllä eräänä aamuna metsään lähdettäessä oli ensilumi. Sellaiset pari senttiä. Jack oli aluksi vähän hämillään että mistä ne pupujussin jäljet nyt löytyisivät kun maa oli valkean peitossa. No lumen alta tietenkin! Jack painoi kuononsa lumen alle ja alkoi edetä nokka maassa. Kuin aura-auto se paineli eteen päin lumikerroksen kulkiessa Jackin pään päältä. Häntä iloisesti viuhtoen se alkoi etsiä jänistä.

Tekniikka osoittautui hyväksi ja noin puolen tunnin etsimisen jälkeen Jack törmäsi herra Pupu Jussiin. Jackista lähti ääntä. Valtavan kiljunnan ja rähinän säestyksellä se ryntäsi Jussin kimppuun. Jussi otti tietysti jalat alleen ja sitten mentiin. Tätä ääntä nopeampaa etenemistä kesti noin sata metriä kunnes tuli hetken hiljaisuus. Jack oli hukannut jäljet. Hetken pyörittyään Jack löysi ne uudelleen ja aloitti uuden ajon vähintään yhtä suuren rähinän kanssa. Samoja jälkiä takaisin lähtöpaikkaan. Mitä ilmeisimmin samaan aikaan Jussi nauroi selkäkeikka nauruja katajapensaan juurella.

Jack jatkoi samojen jälkien ajamista yhteen suuntaan ja takaisin pari kolme kertaa. Joka kerta yhtä innokkaasti kunnes me huumorintajuttomat nuoret miehet menimme keskeyttämään ja hakemaan "typerän" koiran pois. Jack ilmestyi pusikosta tuhahdellen ja lunta korvistaan pudistellen ikään kuin olisi halunnut sanoa - perhana kun pääsi karkuun - .

Meitä metsämiehiä tietysti otti pattiin kun ei jäniksen ajosta mitään tullut. Jack itse oli hetken päästä valmis etsimään uutta jussia ihan yhtä iloisena ja onnellisena kuin ensimmäistäkin. Sen motiivit olivat vähän toisenlaiset kuin meidän tosikoiden ihmisten. Jackilla oli metsässä aina yhtä hauskaa. Sitä koiraa on mahdotonta unohtaa.




Sadeca kirjoitti:

Älä välitä Tauno, minäkin olen oikein huono koirankasvattaja vaikka koiria on ollut useitakin. Nehän ovat kyllä tulleetkin aikuisina omia teitään ilman että niitä on aktiivisti hankittu ja useimmat niistä tarvinneet pikemminkin rakkautta kuin komennusta. Tottakai on hienoa että koira tottelee ja osaa käyttäytyä mutta jos se perfektiyden vaatiminen menee liiallisuuksiin niin mielestäni niistä koirista häviää jotain elämäniloa, luonnollista vallattomuutta.

Tonttinaapulillamme on Rottweiler ja hän kävi pari viikkoa sitten kysymässä häiritseekö meitä se että koira toisinaan haukkuu kun on aidatulla tontilla vapaana usein iltamyöhälläkin. Vakuutimme ettei meistä tarvitse olla lainkaan huolissaan, jopa pidämme siitä että kuulemme sen koiran puhelevan. Oma viimeinen koiramme lähti koirien taivaaseen 1½ vuotta sitten joten oikein kaipaamme sellaista seuraa.

Ramo. Eikö ne eläimellistä menoa ketjussa olevat kissat sitten olekaan sinun? Olin päässyt siihen käsitykseen.




Ramo kirjoitti:

Kyllä käsityksesi on ihan oikea. Kissat olivat minun myöskin. Nyt vain on niin että en enää omista mitään lemmikkejä. Masi ja Mokkeri ovat jo kauan aikaa olleet autaammilla hiirimailla. Jackin jäniksen ajoreissujen jälkeen on vieläkin enemmän hiekkaa ehtinyt valua tiimalasin läpi.




Sadeca kirjoitti:

On ihmisiä jotka pystyvät "keskustelemaan" eläinten kanssa ja aiheesta on useita kirjojakin. Minullakin yksi.
Itse en osaa vaikka tottakai omia eläimiään osaa jokainen "lukea". Siltikin minulla on yksi tuollainen kokemus.

Eräs nuorimies pyysi minua käyttämään häntä eräiden tuttujensa luona toisella paikkakunnalla.
Kun ajoin pihaan niin tuo mies hyppäsi autosta ulos ja paineli sisälle taloon. Kun olin saanut auton parkeerattua ja tulin siitä ulos niin näin talon rapulla valtavan kokoisen harmaan koiran.
Minusta koira oli niin mahtavan näköinen että aloin vaistomaisesti ääneen kehumaan sitä miten komea se oli. Koira ryntäsi minua kohti selkä aaltoillen ja paksu häntä huiskien raahaten raskasta rautaketjua perässään koska se oli kytketty siihen.

Koska en perhettä tuntenut niin minulla ei ollut mitään kiirettä sisälle, joten istahdin talon rapulle ja koira istui viereeni. Puhelin sille ja kun käänsin päätäni huomasin tuijottavani aivan valtavan ihmeellisiin vihreisiin silmiin. Mielessäni käväisi että nuohan ovat suden silmät. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin aivoissani kristallinkirkkaan kysymyksen: "Voidaanko ulvoa yhdessä, minä haluaisin ulvoa kanssasi?"
Vastasin että olen huono ulvomaan ja ettei me ihmiset yleensä ulvota. Olin kuitenkin niin kovin kovin onnellinen tuosta aivan älyttömästä kokemuksesta ja halasin koiraa.

Kun sitten nousin mennäkseni sisälle niin koira kiersi estämään minua lempeästi kuonollaan tönien kauemmas ovesta. Tarttui sitten varovasti valtavalla kidallaan minua ranteesta ja vei minut talon nurkan taakse. Siellä oli koiran vetoreki minkä vieressä se laski ranteeni irti ja kiersi eteeni siten että voi katsoa silmiini noilla merkillisillä vihreillään. Se huiskautteli häntäänsä ja taas "kuulin" täysin selvät sanat: "Haluaisitko lähteä ajelulle, vetäisin sinua mielelläni?"

Selitin etten oikein juuri nyt ehdi, mutta kiitos kysymästä, joskus toiste ehkä. Kokemus oli niin ihmeellinen että olin aivan haltioissani. Minähän olin aivan varmasti kuullut nuo koiran puheet, sitä kokemusta en unohtaisi koskaan. Halasin koiraa pitkään ja hartaasti, tunsin todellakin että meillä oli jotkut aivan älyttömän sympaattiset hetket siinä, olimme jotenkin yhtä.

Kun sitten aikaa myöten menin sisälle niin koiranomistajat tuskin ehtivät tervehtiä ennenkuin yhteen ääneen kertoivat miten he olivat henkeään pidättäen hiipineet ikkunasta ikkunaan seuraamaan koiransa edesottamuksia. Heidän koiransa kun oli niin vihainen ettei yksikään tuntematon ihminen koskaan voinut tulla heidän pihalleen edes, vaan heidät oli haettava autolta. Postia he eivät olleet saaneet vuosikausiin koska posteljooni ei uskaltanut edes pysähtyä talon kohdalla. Voisinko tulla koiranvahdiksi joskus heille kun edes ystävät jotka koira tunsi eivät uskaltaneet jäädä koiran kanssa taloon......
Sitten he kertoivat että kyläläisten kanssa oli vaikeuksia koska koiralla oli tapana u l v o a rapulla öisin. Ajatella, ulvoa.

Mikä kokemus. Kuukausimääriä olin aivan lumoissani tuon vieraan koiran takia ja minun teki kovasti mieleni mennä sitä uudelleen tervehtimään siinä toivossa että se puhuisi minulle taas. En kuitenkaan koskaan sitä tehnyt.
Koira oli Alaskan Malamute rotua ja sillä oli sopiva nimikin, Devil.




Ramo kirjoitti:

Koiranomistaja on tainnut Mustanaamionsa lukea. Miten on, omistiko hän myös hevosen? Mikäli omisti olisi todella mielenkiintoista tutustua hänen vaatekaappinsa sisältöön...

--------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen kissamme tuli meille 1975 sinä päivänä kun generalissimus Franco Espanjassa kuoli. Kissanpentumme sai vähän vahingossa tuon diktaattorin nimen. Ei siinä mitään poliittista mielipidettä mukana ollut ja sain moneen kertaan valehdella ihmisille kissan nimen kun sitä ulkona valjaissa talutin, muuten katsoivat minua niin kummallisin silmäyksin.

Olihan Francolla diktaattorin taipumuksia. Kaikkien kaappien ovet olivat aina työstä kotiin tultuamme auki. Sohvan taustat kynsitty rikki ja verhojakin pitkin kiipeili toisinaan ylös alas. Koulutushommakaan ei oikein onnistunut. Olin keksivinäni hienon keinon ja laitoin suihkupulloon vettä jota suihkaisin Francon niskaan niin pian kun käpälät oli sohvan kyljessä tai muissa kielletyissä paikoissa kiinni. Siitäkös tämä "kenraali" vasta tykkäsikin. Oppi oikein tarkistamaan että varmasti näin tihutyönsä koska nimenomaan halusi minun juoksevan suihkupullo kourassa perässään.

Koska asuimme kerrostalossa en halunnut laskea kissaa yksin ulos vaan opetin kävelemään valjaissa. Franco oppi hyvin pian että puolikymmenen aikaan Aktuelltin jälkeen mentiin kävelylle. Niin pian kun metorologi ilmaantui TV-ruutuun kertomaan säästä, alkoi kissamme pitämään meteliä
eteisessä. Se tökki itse käpälänsä valjaisiin kun oli niin kiire vakiorundalle.
Siellä ulkona söi määrätynlaisia heiniä hiukkasen ja käveli kiltisti kuin koira riuhtomatta jos ei sattunut olemaan laiskalla päällä jolloin istui olkapäällä liftaamassa.

Erään kerran kun löhöttelin sohvalla tuli Franco vaatimaan minua mukaansa. Kissan omistaneet tietävät sen määrätynlaisen mä-ä-ä-ä äänen mitä kissa käyttää kun on tärkeää selostettavaa. Lähdin kuuliaisena emäntänä kissan perään keittiöön Francon kovaäänisesti selostaessa jotain. Kun pääsin keittiöön niin kissa tuijotti tiiviisti kattoon mäkättäen koko ajan. Siellä istui kuin istuikin ihan elävä kärpänen. Hain tuolin ylettyäkseni häätämään kärpäsen mutta en ehtinyt kuin seisomaan sille kun kissa oli jo kiivennyt vaatteitani pitkin ja seisoi olkapäälläni takajaloillaan, etukäpälät kohti kattoa. Kameraahan ei tietty koskaan ole ulottuvilla oikeaan aikaan.

Franco oli kaikenkaikkiaan 11 kesänä mukanamme Suomessa. Ålantilaiselta hyttiemännältä saimme etukäteishaukkumiset lähes yhtä monta kertaa. Franco oli aina kunnolla ja hiljaa koko matkan ajan, paitsi että noin kymmenen kilometriä ennen perille tuloa alkoi kamala äänen pito kaikilla eri skaaloilla mitkä vain Franco osasi.

Kun Franco oli lähes viisivuotias muutimme maalle, missä taloja kuitenkin oli tontti tontin vieressä. Naapurissa oli Nilla niminen 10-vuotias Jämtlannin pystykorvanarttu. Vaikka Franco olikin lenkillä käydessään nähnyt koiria niin oikeasti ei ollut koskaan paria metriä lähempää niihin tutustunut. Siksipä olikin jännä seurata ikkunasta Nillan ja Francon ensitapaamista ulkona ihan omin avuin. Nilla piti meidänkin tonttia reviirinään ja näin kun se huomasi kissamme ja tuli tontillemme. Ensimmäistä päivää yksin vapaudessa oleva Franco oli myös huomannut koiran ja istui paikallaan tuijottaen tätä. Vajaan kymmenen metrin päähän päästyään käveli Nilla hyvin hitaasti ja varovasti ja kävi lopulta maahan makaamaan. Vain muutamia minuutteja myöhemmin alkoi Franco lähestyä Nillaa, hitaasti ja harkitusti mutta täysin pelottoman näköisenä ja ilman "paksua häntää". Nilla makasi paikallaan vieläkin kun heidän kuononsa kohtasivat ja he nuuskivat toisiaan. Mikä elämys olikaan kun Nilla kellahti kyljelleen ja antoi kissan tutkia itseään. Kissan häntä oli jo terhakasti pystyssä kun Nilla puolestaan nousi varovasti jaloilleen ja sai puolestaan nuuhkia Francoa.

Siitä ensimmäisestä tapaamisesta saakka olivat nämä naapurukset ystäviä keskenään. Niin pian kun näkivät toisensa käväisivät he tervehtimässä kuono kuonossa sekä hieraisten kylkiään toisiaan vastaan.
Franco sai rauhassa mennä naapuriin sisällekin. Naapuri kertoi ettei heillä koskaan ole ollut kissaa, mutta eivät olleet kovin ihmeissään koska Nilla oli NILLA. Franco eli 19-vuotiaaksi.

Sunnuntaina kun parin viikon päästä 19 vuotta täyttävä kissamme Tuff-Elina ilmaantui yöpuultaan avoimesta takaovesta aurinkoiselle pihalle, niin näin ettei se ollut kunnossa. Se oli kuin "juovuksissa" ja näytti saavan jonkunlaisia kramppejakin. Sanoin oululaiselle että taitaa olla kissamme lähdössä viimeiselle matkalle, mutta että seurattaisiin maanantaihin jolloin voisi jo aamusta tilata veterinäärille ajan. Koska ilma oli lämmin niin annoin kissan maata ulkona koska tuskin siitä pahemmaksi tulisi.

Kun olimme paikalta poissa jonkun 10 minuuttia oli kissa yhtäkkiä hävinnyt. Tämä kissa ei ole tontilta juurikaan poistunut enää moneen vuoteen. Arvelin että on mennyt jonkun puskan alle kuolemaa tekemään kuten monilla eläimillä on tapana. Etsimme tontin lukuisista piilopaikoista vähän väliä koko iltapäivän ja kutsuimme sitä. Ei löytynyt. Kummallakin oli tunne ettei kissa sellaisena missään tapauksessa ole lähtenyt avonaisille ympärillä oleville pelloille.
Tuli ilta, pimeä ja aika viileätäkin. Oloni oli aivan kamala. "Ajatella jos se makaa avuttomana ja hyvin sairaana. Joku kettu voisi osata yön aikana paikalle. Jos se on jo kuollut niin ehkä viikkokausiin ei saada sitä selville ennenkuin jossain alkaa raato haisemaan." Vähän väliä kävin portailla katsomassa ja yritin lueskella sohvalla. Tuntui ettei ole mitään järkeä yrittää nukkua kun olin niin alamaissa ja huoletus päällä hetkeksikään hellittämättä. Puoli kolmen aikaan aamuyöstä alkoi kuitenkin tuntua siltä että nukuttaa mutta kurkistaisin vielä kerran ulos.

Rapulla istui Tuff-Elina. Se meni liukkaasti ruokakuppinsa viereen ja pyysi ruokaa. Sillä on toisinaan ollut hiukan kankeaa se kulku takajaloillaan mutta vain pari viikkoa sitten pyrähti puuhunkin joten taitaa olla niitä vanhuuden oireita vain. En ole tilannut aikaa kissan nukutukseen, kaipa näillä eläinvanhuksillakin saa olla omat kremppansa.

Se vaan muutti tänne ja päätti jäädä asumaan.

Noin kuukausi sitten kävin iltakävelyllä rva Taunolan kanssa viemässä roskat, kuten joka ilta. Sen jälkeen kierrämme korttelin. Juuri tänä iltana pusikosta kuului jotain. Siellä naukui. Katsoimme ja siellä istui suurin ja karvaisin kissa mitä olemme koskaan nähneet. Rva Taunola kissojen ystävänä meni silittämään sitä ja siitä se alkoi. Kissa oli hyvin kontaktinhaluinen ja lähti peräämme. Kotona tyttömme tulivat ihmettelemään otusta ja silittelivät sitä aikansa, olisivat halunneet antaa ruokaa mutta sen kielsin, sillä vieraita kissojahan ei saa ruokkia.

Seuraavana iltana se tuli taas. Ja seuraavana. Ja sitä seuraavana. Naukui juuri meidän ovellamme. Tytöt yrittivät kammata sitä. Sen turkki oli niin takkuinen ettei sitä saanut selväksi millään. Sitä sai silittää muttei ihan mistä vain. Silloin se sihisi. Tultiin siihen tulokseen että nämä takut sattuivat.

Aloimme kysellä kissan perään. Joku tiesi että sellainen asusti ihan lähinaapurustossa. Kävin kysymässä. Kyllä, heillä oli juuri kuvaamani kissa. Ulkona juuri sillä hetkellä mutta heidän se on. Omistaja pyysi anteeksi jos kissa oli aiheuttanut häiriötä.

Asia selvä. Mutta kissa tuli iltapäivällä uudestaan. Tyttömme silitteli sitä rapulla jolloin ”kissanomistaja” käveli ohi, huuteli kissan perään muttei välittänyt tytöstämme mitään. Kyseessä oli siis väärä kissa.

Countrybändi kävi kahvilla harjoitustauolla jolloin kissa istui polkupyöräni tarakalla. Kaikki ihmettelivät kissaa. Katsoivat minua ankarin silmin kun en päästänyt kissaa kotiimme. Kun lähdimme jatkamaan soittelua, kysyi rouva jos sen saisi päästää ”vähäksi aikaa”. Kaksi tyttöä, rouva ja kokonainen orkesteri vastaan Taunola. Pakkohan siihen oli suostua vaikka tiesin että vähäksi aikaa tällaisessa tapauksessa on samaa kuin lopullisesti.

Huhu alkoi levitä tästä kulkukissasta. Kaksi parikymppistä tyttöä tuli luokseni kun istuin grillaamassa. Heidän kissansa oli kadonnut. Vihdoinkin, ajattelin. Näyttivät kuvaa. Väärä kissa. Tytöt kävivät kuitenkin sisällä katsomassa kissaa ja tunnistivat sen, heidän mukaansa se oli kuljeksinut jo vuoden ympäriinsä.

Pari päivää myöhemmin, kun rva Taunola oli yksin kotona, oveen koputettiin. Ulkona istui noin 80-vuotias täti rullatuolissa, hänen mukanaan oli avustaja.
– Päivää, nimeni on Anna-Lisa…
Jahaa, ajatteli rouva Taunola, olimmehan jo epäilleet että joku vanhus ehkä ei ole kyennyt hoitamaan kissaa jolloin se on karannut.
– Oletko koskaan ajatellut elämää kuoleman jälkeen?
Pelkästä ilosta otti rva Taunola vastaan Herätkää- ja Vartiotornilehtien lisäksi viisi esitettä.

Otimme yhteyttä yhdistykseen joka hoitaa kodittomia kissoja. Heidän kauttaan saimme sopimuksen eläinlääkärin kanssa, jos emme veisi kissaa yhdistyksen huostaan, maksaisivat he osan eläinlääkärikustannuksista ja silloin kissan turkki hoidettaisiin, se rokotettaisiin jne. Ja kissa vietiin lääkäriin. Edes lääkäri ei pystynyt määrittelemään sen sukupuolta kaiken karvan alta.

Eläinlääkäri soitti parin tunnin päästä ja ilmoitti että oli löytänyt elektronisen sirun kissan selästä ja että se oli kuohittu uroskissa. Sillä on siis ainakin ollut koti. Tiedot lähetettiin kissayhdistykselle. Tuntui vähän ontolta kun kissa nyt tunnistettaisiin ja sille löydettäisi oikea koti.
Puolen tunnin päästä soitti eläinyhdistys ja ilmoitti että kissaa ei ollut merkitty rekisteriin sirusta huolimatta. Kissa oli nyt meidän.

Se siis vaan muutti tänne ja päätti jäädä asumaan.

Kissat ovat siitä mainioita tapauksia, että ne haluavat päättää itse, minkä ne valitsevat asuinpaikakseen. Meidän pihapiiriimme maalle ilmaantui 10 vuotta sitten kesän alussa nuori naaraskissa. Se tuli aina kehräämään ja puskemaan polviani vasten, kun siivosin kalaa. En voinut olla antamatta sille kalan perkeitä, kun sillä vaikutti olevan pohjaton ruokahalu.

Heräilen etenkin kesäaamuin ani varhain ja painelen ulos seuraamaan luonnon heräämistä. Portailla kutsuin aina hiljakseen kissiä: kissi kissi kissi. Se säntäsi luokseni aina samasta paikasta, maakellarin katon alta. Sitten loppukesästä eräänä aamuna meitä kohtasi yllätys: eteisen pahvilaatikossa Kissi imetti kolmea pientä pentua. Se oli tullut synnyttämään pennut koko väen riemuksi. Eläinlääkäri ei suostunut rokottamaan niin nuoria pentuja ja koko perhe oli salakuljettava Suomeen. Kissi on nyt arvokas vanha rouva, mutta se riehaantuu aika ajoin vieläkin ottamaan villejä spurtteja ja heittelemään pieniä esineitä lattialta ikään kuin jotakin arvokastakin. Maalla harvat sisään eksyneet hiiret joutuvat heti parempiin suihin, vaikka muuten sille ei juuri mikään muu kelpaa kuin tietynmerkkinen kuivamuona.

Voi miten söötti kissakertomus. Kissoilla on tapana valita kotinsa, kulkureilla varsinkin ja tämä viisas kissa valitsi onnekseen Taunolan perheen. Juuri tällaisesta kulkurista tulee yleensä se hienoin kotikissa koska sitä ei ole lellitelty pilalle. Tämäkin tulee moninkertaisesti korvaamaan uusille omistajilleen tämän jalon armeliaisuuden. Se tulee jakamaan iloa ja rakkautta runsain mitoin eikä Taunokaan tule koskaan katumaan yhteispäätöstä, se on varmaa se . Hieno homma että yhdistys tarjoutui maksamaan nuo veterinäärikulut. Tottakai halvin keino heille kun ei tarvinnut hankkia kotia sille.
Näillä ulkokissoilla on yleensä hyvin tuuhea turkki mutta Taunoloiden kissa taitaa olla pitkäkarvainen jos turkki oli takuissa? Tuliko veterinääri yhtään arvioineeksi kissan ikää?
Tuleeko Taunoloiden kissasta nyt täysin sisäkissa?
Hauskaa kuulla että yksi koditon nelijalkainen sai lämpöisen kodin välittävien ihmisten luota.

Lekuri oletti sen olevan sekoitus jotain rotukissaa, arveli persialaista, sekä tavallista maalaiskissaa. Sen turkki muistuttaa angoraa, sillä se on tosi pitkä, paitsi nyt kun se on ajeltu. Nyt kissa muistuttaa kynittyä villakoiraa... Kasvaa parissa kuukaudessa. Mutta huomasi kuinka se tykkäsi, ei nau´u enää niin paljoa, antaa silittää joka puolelta ja ennen kaikkea pystyy pesemään itsensä kunnolla.

Lääkär sanoi että ikää on vaikea arvioda, veikkasi kuitenkin noin kaksivuotiaaksi hampaiden perusteella.

Kun turkki otettiin pois, huomattiin ettei se niin hirveän iso ollutkaan, melkein aliravittu...

Noista kissakulkureista taitaa kaikilla olla jotain muistoissaan. Kissat ovat niin itsenäisiä, että tuntuvat pärjäävän ihan omin toimin. Mutta surullisia tarinoitahan saamme usein lukea esimerkiksi näistä kesäkissoista.

Pari vuotta sitten täällä Viron kodissa säikähdin pahanpäiväisesti, kun aamulla vilkaisin eteisen ikkunaan. Sieltä tuijottivat suuret silmät. Katosi salamana kuitenkin koko otus. Pelästyi varmaan minun säikähdystäni.
Päivemmällä äitini, joka oli visiitillä, kuuli kissan naukua pensaan alta. Äiti on vähän sellainen eläinkuiskaaja eikä voinut olla tekemättä mitään. Haki siis jääkaapista jotain kissalle sopivaa syötävää ja alkoi houkutella otusta esiin. Tulikin varsin nopeasti. Oli ilmeisesti ollut nälässä jo jonkin aikaa.

Ruokailtuaan kissa ei jättänyt meitä silmistään. Kun menimme sisälle hyppäsi keittiön ikkunalle katsomaan. Pihalla kiehnäsi sen jaloissa, jolla oli aikaa seisoskella. Äiti otti salaa syliin siliteltäväksi, vaikka olimme puhuneet, että ei voi liikaa antaa lähestyä. Olimmehan pian lähdössä Suomeen. Kerran ajoin kissan kanssa autolla pidemmälle ja jätin tien poskeen. Toivoin, että löytäisi kotiinsa. Takaisinhan se tuli. Oli selvästi kotikissa, koska ei pelännyt meitä ollenkaan. Syliin vain olisi tullut.

Lähtöpäivä koitti ja kissa oli jo omasta mielestään perheen jäsen. Vieläkin tuntuu pahalta kuinka huijasin hänet kauemmas autosta. Vein ison juustonpalan aidan taakse ja sitä kissa jäi tyytyväisenä jyrsimään.

Suomeen olisin tuonut, jos meillä ei olisi sitä lintu-perheenjäsentä.

Helsingissä toivoin, että söpöliini älyäisi mennä kotiin, kun meitä ei enää olisi. Takaisin tultuamme kissa oli tosiaan poissa. Mieheni, joka osaa näköjään hyvin lohduttaa, sanoi, että kettu varmaan syönyt. Niin avuttomalta kisuliini vaikutti.

Kissan kohtalo jäi arvoitukseksi. Muita täällä pyörii, mutta ei yksikään ole hänen kaltaisensa; ei ota kontaktia. Katselee vain välimatkan päästä.
Aina välillä ajattelen kisua ja haluan uskoa, että osasi takaisin kotiin ja elelee nyt hyvää elämää perheensä kanssa.

Emma oli häädetyn narkomaanipariskunnan ulos roiskaama kissa. Alueella asuva naisihminen soitti siitä tulikivenkatkuisen puhelun toimistoon. Kissa oli selvästi pieniin päin ja pahassa ripulissa joten vein sen eläinlääkärille. Aborttipiikkiä ei voinut antaa koska pennut olivat jo liian isoja mutta muuten saatiin katti terveeksi.

Emma oli jokseenkin pitkäkarvainen hopeanharmaa kissa jossa pään muodosta ja äänestä päätellen selvästi siamilaista joukossa, ehkä jopa puolet. Emma synnytti 5 pentua joista jätimme sille henkiin vain kaksi. Sysimustan ja emänsä näköisen harmaan. Pennutkin olivat pitkäkarvaisia.
Imetysajan päätyttyä annoimme sterilisoida Emman. Harmaa pentu pääsi ystävättäreni luo hyvään kotiin toisen kissan seuraksi. Musta elää hoivissani vieläkin, täyttää ensiviikolla 19 vuotta. Emman itsensä sijoitin uuteen kotiin mutta se tuli bumerangina takaisin kun naapurit olivat valittaneet sen kovaäänisyydestä.

Emmalla oli johtajan luonne ja anopin ääni. Se luuli olevansa koira.
Se oli hyvin aktiivinen ja toimelias kissa. Mukaan koiralenkeille sen oli välttämättä päästävä muuten se sai kovaäänisen raivarin sisällä. Emma ei osannut kulkea kauniisti ryhmässä vaan se kulki usein satoja metrejä edellä näkymättömissä. Kun koirien kanssa lähti metsäpolkua pitkin erämaajärvelle niin Emma hävisi edellä kuin pieru Saharaan. Siellä se odotteli yli 3 km päässä sijaitsevan järven rannalla. Katseli sitten kalliolla istuskellen matten ja koirien leikkimistä järvessä.

Järveltä oli toista kautta pidempi vaihtoehtoinen polku takaisin ja Emma halusi ehdottomasti varmistaa minkä polun valitsemme. Koska siitä kiertopolusta erkani muitakin polkuja ei Emma luottanut meitä keskenään kulkemaan kotimatkaa vaan odotti jokaisessa polun haarassa
istuen "oikealla" polulla kovaäänisesti selostaen. Matkaa kertyi tuollaisella lenkillä noin 8 km mutta Emmalle se oli mielilenkki. Marjanpoimintareissuilla sillä tahtoi käydä aika pitkäksi kun ei karavaani kulkenutkaan sen mieliksi joten valitti niin kovaäänisesti että toisinaan tympäisi.

En tiedä kuinka vanha Emma oli mutta meitä oli viihdyttänyt jo yli 16 vuotta kun jouduimme lähettämään sen - luultavasti koirien taivaaseen.

Syyskesällä 2004 ilmaantui pihallemme noin 3 kk ikäinen arka ja nälkiintynyt kissanpentu. Meni muutamia päiviä ennenkuin antautui niin lähelle että sitä sai varovasti hieman silittää. Emme olisi sitä halunneet ottaa perheeseemme mutta se nukkui vähitellen yönsäkin terassilla tuolilla. Yöt kylmenivät ja ainainen länsituuli ja sade kastelivat kissaraukan. Tein sille sinne terassille vuoratun kopin vanhasta käytöstä poistetusta keittiönkaapista. Oveen kissanmentävä reikä ja pressu päälle ettei kostuisi.

Kauhukseni näin eräänä iltana että mäyrä kuljeskeli nuuhkien pihallamme. Herrajestas minähän olin rakentanut kissaraukalle hengenvaarallisen kuolemanansan mistä sillä ei ollut mitään pakotietä. Kiikutin kiireesti kissan kellariin pyykkituvalle. Siitä lähtien se vietti yönsä siellä, ollen päivät ulkona teillä tietymättömillä. Aloimme kutsumaan sitä Pirreksi.
Oli jo lähes talvi kun se toi seurassaan luurangonlaihan itseään pienemmän ruskean hyvin aran rääpäleen. Pirre siis kutsui ja maanitteli tätä seuralaistaan "lihapatojen ääreen". Nälkä ja vilu saivat tuon villinkin yöpymään pyykkituvassamme. Talven aikana sekin kesyyntyi sen verran että sitä sai silittää mutta sillä oli ja pysyi hyvin villi, sairas ilme silmissä.
Kun yötkin toukokuulla alkoivat olla siedettäviä, ei se villisilmä enää palannut yöksi. Näin sen vilahduksena muutamia kertoja tontilla mutta se oli palannut luontoon. En usko että se elää enää.

Tämä maalaisten tapa jättää kissansa kastreeraamatta ja pennut oman onnensa nojaan ärsyttää minua. Kaupunkilaiset ovat mielestäni paljon parempia eläintensä hoidossa. Ehkä juuri siksi että siellä on enemmän silmäpareja seuraamassa hussen ja matten edesottamuksia.

Jo ennen Pirren ilmaantumista oli kesän aikana tullut meille pieni kissanpentu tontille. Kesytin sitä ulkona pari päivää että sain sen häkkiin.
Muistin että tienvarrella parin kilometrin päässä olin nähnyt tuollaisia hieman erikoisen värisiä kissanpentuja erään talon pihalla. Ajoin sinne kysymään. Aivan oikein, se oli heidän pentunsa. Kuukausi sitten kun oli "niin lämmin yö" olivat he jättäneet kissanpennut yöksi ulos. Kolme oli hävinnyt yön aikana. Informoin että on kettua, mäyrää ja petolintua maalla joille pieni kissanpentu on helppo saalis yön hiljaisuudessa.

Itseasiassa minua vaivaa pieni epäilys siitä että ovat voineet itse ajella autolla ympäri kylää sirottelemassa kissanpentuja sinne tänne. Tyttökissan leikkaus maksaa noin 1000 kr ja pennuthan ovat niin sööttejä! Se on vain se että kaikilla kissaihmisillä on jo kissa tai pari joten koteja on vaikea löytää. Puolipakolla tuttaville tuputettu kissanpentu saa harvoin hyvää kotia.

Pirre on kastreerattu jämäkkä kotikissa. Vanha Tuffelina oli jo laiskistunut hiirien pyyntiin joten niitä alkoi jo juoksennella ympäriinsä ennen Pirren tuloa. Pirre on pitänyt hiiret kurissa. Pirre etsi itse kotinsa ja toivottavasti valitsi oikein.

Voi Sadeca.. kyllä kaupungissakin on vastuuttomia kissaihmisiä, vaikka täällä sitten on valppaita kanssaihmisiä toimittamassa kulkukissoja eläinsuojeluun. Sieltä ne haetaan koteihin takaisin, myydään uusiin koteihin tai lopetetaan. Tunnen suurta iloa aina, kun näen kissoja ulkoilutettavan kaupungissa kuten koiria: valjaissa, ja surua kun näen niitä kuljeksimassa yksin kylmässä ja pimeässä. Valitettavasti ne irtokissat myös sotkevat ja tuhoavat toisten omaisuutta ymmärtämättömyyttään ja vastuuttomien ihmisten takia.

Mummolan pentu on nyt 7kk. Toissapäivänä lähdin käymään neuvolassa ja koira oli jäänyt eteiseen minua odottamaan. Se on jo tottunut siihen, että lapset lähtevät ja tulevat takaisin.. mutta minä en lähde yleensä yksin, vain heidän kanssaan lenkille tai kauppaan.
Tullessani takaisin koira oli lystikkäänä heti vastassa ja intoili jaloissani, mutta äitini tuli vihaisena komentamaan koiran pois roikottaen kädessään toista lenkkikenkääni: sen kärki oli purtu puhki. Koira nolostui, ja minä otin kengän käteeni. Näytin sitä koiralle ja toruin, minkä jälkeen ignoorasimme yhdessä pentua vielä tovin. Se oli ehkä halunnut ilmaista ajatelleensa ja odottaneensa minua, mutta oli pakko osoittaa ettei tuollaista tuhoa saa tavaroilleni tehdä

Muuten koira on kyllä hellyyttävä. Lapset riehuvat sen kanssa ja välillä jakavat hellyyttä toisilleen köllötellen rauhassa lattialla. Lapset saavat myös piilotella keksejä iltaisin, ja noin he käyttävät aikaa yhdessä mukavasti.

Hihnassa kulkemista pitää vielä treenata, sillä otus painaa melkein 25kg, ja vetäessään kipeyttää taluttajan kädet.

No pakkohan se on kertoa myös minun lemmikeistäni kun on kerran aloitettu ketju.

Kun olin 10-12 vuotias asuttiin maalla ja meillä oli lehmä, sika ja kaksi kissaa.
Se toinen kissa tuli siten että tuli poikaset jotka emo teki minun sänkyyn ja ne piti hävittää.
En muista miten ne toiset hävitettiin mutta tämä jäi vähän erikoisella tavalla.
Asuimme omakotitalossa lähellä pientä järveä. Uimapaikalle missä oli syvää johti pitkä laituri
ja sinne sitten isä vei kissan pennun säkissä hukuttaakseen sen, mutta kissa parka
repi säkin kauhuissaan ja vähän ajan päästä kuului naukumista laiturilta ja niin ei sitä
sitten enää raaskittu hävittää. En muista miten niille kahdelle katille kävi kun muutimme muualle.
Ei niitä kuitenkaan ollut enää muissa paikoissa mukana. Kai isä hävitti ne ennen muuttoa.

Täällä Göteborgissa asuessa otimme kissanpennun naapurista kun heidän kissansa oli
saanut monta. Ensimmäinen kuva siitä on jo poikani sylissä kun ei ollut vielä silmiäkään.
Muutimme sitten pois kauaksi täältä ja kissa tuli tietenkin mukaan. Naukui surkeasti koko
matkan 300 km:ä. Se oli minulla viisi vuotta. Kun poikani muutti kotoa niin muutin hyvin
pieneen yksiöön. Laitoin Kissan kuvan yhden kaupan seinälle koska en halunnut pitää sitä
niin pienessä asunnossa. Yksi suomalaistyttö otti sen hoiviinsa.

Muita lemmikkejä on ollut pari undulaattia. Ensimmäisen tappoi pojan isä ja toinen menehtyi
palovammoihin kun lensi keittokattilaan, jalat paloivat.

Akvaario tuli minulle kun poikani kaveri ei sitä huolinutkaan. Poikani rakensi itse suolavesi
akvaarion. On tosi hienoja koralleja ja kaloja. Hänkin kasvatti undulaatteja jonkin aikaa.

Niin ja sitten tuohon minun Avatareen. Sen hommasin kesällä 2007. Lapsenlapseni oli sitä
valitsemassa ja antoi sille simen Tige. Se oli aika villi jo pienenä. Nukkumapaikat oli tarkkaan valittu.
Ensimmäinen oli nojatuolin selkänojan päällä sitten sohvan selkänojalla, oli kiva ottaa kuvia
kun se kasvoi. Nukkui aina pitkin pituuttaan (puoli metriä kissaa). Minulla on tämä tietokone
sellaisessa nurkkahyllyssä jonka ostin Jyskiltä. Ylähyllylle piti tehdä nukkumapaikka. Makoili myös
usein tuossa akvaarionkin päällä siinä kun on lämmin.
En muista olenko jo kertonut että häntä ei enää ole koska kiipesi tonne katolle, ei tiedetä
mistä sinne pääsi kun on verkko edessä. Kävi usein muttä kerran ei kuulunut takaisin.
Aamulla etsi mutta en löytänyt.Laitoin laput taloihin. Kaksi vuorokautta oli kateissa. Satoi koko
ajan. Naapuri löysi pensaikosta. Oli pudonnut kai linnut hätyyttivät, lokit kun on niin isoja.
Pojan kanssa vietiin se sitten lääkärille, hän totesi että oli aika pahoin loukkaantunut ja olisi
pitänyt kuvata mutta se oli tosi kallista joten päätettiin antaa nukutuspiikki.
Se oli leikattu ja merkattu. Ei siitä kai olisi koskaan tullut kunnon sisäkissaa, oli liian villi
ei auttaneet vesisuihkut eikä etikka tai muutkaan poppakonstit. Vuoden sain nauttia siitä.

Suunnitelmassa on uusi tai kaksi kissaa ensi kesänä. Kertokaa sitten jos jostain saa pentuja.
Ehkä siellä Sadecan naapurustossa on.

Klassmormor kirjoitti:

Suunnitelmassa on uusi tai kaksi kissaa ensi kesänä. Kertokaa sitten jos jostain saa pentuja.
Ehkä siellä Sadecan naapurustossa on.

Oletteko muuten huomanneet että kissanpennun saaminen on nykyään paljon vaikeampaa kuin joskus ennen vanhaan? Kissanpentuja on saatavilla harvakseltaan ja rajoitetusti. Jos haluaa kissan itselleen täytyy pentua useimmiten etsiä kissojen ja koirien kanssa. Olen ajatellut että tämä johtuu muuttuneesta maailmasta. Joskus aikaisemminhan maaseudulla oli joka talossa kissoja jotka tekivät pentuja. Nykyisin näin ei ole. Kissan ystävä haluaa itselleen sen yhden tai korkeintaan kaksi söpöä kisulia mutta ei halua että ne hänen kissansa tekisivät pentuja. Näin on asia ainakin täällä pohjois-Suomessa. Olenkin miettinyt onko kissa peräti katoava kotieläin.

No täällä Tallinnasta saa ihan vapaasti kissanpentuja. Täällä mun kerrostalon ympärillä näki kesällä muutamia kissanpentuja ja ne kissat yleensä aiheuttivat meidän talolle ongelmiakin. Elokuussa ei voinut kellariin mennä kuin vain pitkät housut ja puserot päällä, koska ne kellarit oli kirpe (suomeksi?) täynnä. Siis talomme johto päätti kutsua kirbu torjunta firman paikalle ja myös Kassiabi http://www.kassiabi.ee/ , mutta jostain ihme syystä, ennen kuin Kassiabi tuli paikalle, niin ei näkyny enää yhtään kissaa. Välillä nyt syksyn alkuna näin taas kissanpentuja, mutta nyt taas "karannu" johonkiin.

Lemmikkieläimistä puheenollen, tai oikeasti perheenjäsenistä, niin haluaisin kertoa meidän uudesta "vauvasta".
Poikani kotiin tuli pari päivää sitten uusi koira - perheenjäsen. Raukka ulisi ja kuljeskeli koko yön ympäriinsä.
En tiedä miten kauan koirilla menee sopeutuakseen omaan kotiin. Tämä on pentu ja tuli heti, kun oli luovutusaika, Mahtaa se eroprosessi olla kuitenkin aika vaikea. Minä ilmeisesti kuitenkin tulen hoitamaan otusta (Kaapo nimeltään) aika paljon. Poika kävi jo Virossa katsastamassa millaisia aitoja on olemassa Kaapoa silmällä pitäen. Meidän papukaija voi olla ehkä eri mieltä näistä järjetelyistä.

Ramo. Tämä on erittäin hyvä järjestys. Mikään eläin ei saa olla vain tilapäisen kiinnostuksen kohde ja näitä kodittomia koiria ja kissoja kyllä riittää. Vaikka en suoranaisesti ole koskaan kuulunut mihinkään eläinsuojeluyhdistykseen niin väkisinkin olen sitä kautta tutustunut ihmisiin ja lähes joka-ainoa kymmenistä eläimistäni on saapunut minulle kodittomana hylkiönä. Se että hankitaan eläimiä lasten jankutusten mukaan tietämättä millaisen ekonomisen loven ne vievät, on mielestäni isona syynä siihen että nelijalkaiset saavat lähdön kodistaan kun "ei enää kiinnosta" ketään. Itse olen ehkä enemmän elukka kuin ihminen siinä mielessä että tämän eläinkunnan asiat ovat minulle korkeammassa priorisoinnissa kuin jopa ihmiset koska näillä eläinkunnan yksilöillä ei ole sanallisia puolustajia kovinkaan paljon.

Ota kiltti Klassmormor tämä villikissamme sinne hooitoosi. Tämä on yksilö joka on pyörinyt nurkillamme jo 5-7 vuotta. Ikävä kyllä Pirrekissamme alkaa merkkailemaan paikkoja jos tämä sosiaalinen villikissa otetaan sisälle. Tämä katti on syliin oitis hyppäävä ja selvästikin rakastaa ihmisiä. Sen rakkaudenosoitukset voivat olla hieman kovakouraisiakin kun se ei tiedä miten nämä pitäisi ilmentää ja yrittää omalta puoleltaan "kasvattaa ihmisiä" paremmin ymmärtäviksi.

Joskus 80-luvun puolivälissä jätin muuten mielenkiintoisen kurssin jatkamatta vain siitä syystä että tämä kurssin pitäjä mielestäni ei ymmärtänyt eläinkunnasta yhtään mitään. Kun hän sanoi että eläimet olisivat ihmislasten harjoitusmateriaalia sosiaalisuuden ja sympatian kehittämiseksi niin minun niskakarvani nousivat pystyyn ja hänen tasonsa sen aiheisessa kurssin ohjaamisessa koki kovan inflaation. Eläimet ovat täällä oman kehityksensä takia eivätkä mitään ihmisten leluja joista tykätään jos sattuu huvittamaan ja nakataan menemään jos ei enää kiinnosta.

No voi voi Sadeca se on varmaan niin paljon villi ettei tänne yläkertaan sopeudu, koska
ei enää pääsisi ulos. Kävisi vielä samalla lailla kuin entisellekin. Sitten se on vähän liian vanha.
Haluan opettaa ihan pennusta.

Niin ja sitten olen vielä aika paljon pois kotoa juuri nyt. Ensi syksynä en enää aio ottaa kursseja
vedettäväksi kun tulee se varsinainen eläkeikä täyteen mutta nyt on vielä tämä talvi
tehtävä bisnestä.

Olen monta kertaa ajatellut tuota asiaa. Tämä kissa on tosiaan niin tottunut vapauteensa että olen taipuvainen uskomaan että jonkin verran se kärsisi johonkin kaupunkiasuntoon sulkemisesta. Sille pitäisi löytää joku paikka maalla missä se olisi ainoana talonkissana, ulkona ja sisällä mielensä mukaan. Olen onnistunut siltä kerran vuodessa ajamaan madot vaikka se toimenpide vaatii että se tulee kolmena perättäisenä päivänä syömään. Villimme on jatkuvasti hyvässä ja vankassa kunnossa, ulkokissanturkkinsa oikein hieno. Jo nyt näkee että talviuntuvaa kehittyy karvojen alle paksusti.
Ota Klassmormor tosiaan kaksi kissaveljestä jostakin hyvästä pentueesta. Kun meillä oli kaksi tuollaista veljestä niin ne nukkuivat usein kaulakkain vielä vanhuksinakin, sitä oli aika hienoa katsella.

Tänään piti suuttua koiralle.

Äitini halusi lähteä käymään lenkillä ilman koiraansa, kun tuo ilmakin sitten aamun harmaudesta kirkastui kauniiksi ja aurinkoiseksi. Piirsin hänelle kartan kivasta reitistä, ja jäin koiran kanssa kotiin. Pentu asettui ovimatolle ja alkoi uikuttaa äitini lähdön jälkeen. Kävin lohduttamassa sitä ja houkuttelin leikkiin, mutta se ei oikein innostunut. Palasin omiin hommiini, mutta pian alkoi eteisestä kuulua: HOUUUVOUUVOUUUH!! HOIJOIIIJOIUIIH! VOUVOUUUHHH! No, otus ulisi ikäväänsä.. Juttelin että emäntä on kaupassa, koska sen se tajuaa ja rapsuttelin. Jossakin vaiheessa pentu sitten rauhoittui.

Myöhemmin olin olohuoneessa ja kävin välillä katsomassa eteiseen. Pentu oli rauhallisena eteisessä. Ajattelin, että se nukahtaa pian, mutta kuulin ihmeellistä järsimisen ääntä. Muistin, ettei sillä ollut siellä kovia leluja ja menin katsomaan: tuo penteleen hyväkäs järsi parhaillaan MINUN KENKÄÄNI, niitä toisia ainoita joita voin tässä tilassa pitää ja jotka saan helposti jalkaan (ne lenkkikengäthän jo menivät roskiin..)! Nappasin saaliin sen suusta ja toruin tosi vihaisena. Läpsäisin takamukselle ja komensin sen omalle paikalle makaamaan, johon se sitten jäikin pitkäksi aikaa nolona.

Nyt olemme jo lepytelleet ja olemme jälleen kaverit. Kenkääkin voi vielä käyttää, onneksi. Mietin vain, että mikähän oli viesti tällä kertaa? Huomiota ja lohtua se sai, eikä tarvinnut olla yksin. Lisäksi kenkäni eivät ole talon kengistä kaikkein pahimman hajuiset..

Hihhii Alma, naersin nii, et pisarad silmas. Loodetavasti saad neid kingi veel kasutada? Need koerad on ju nii truud oma emandatele ja kurbus paneb neid igasugu asju tegema. Vähemalt püüdsid olla sa hea asendaja kuigivõrd ka õnnestus Muide koerad ja ka kassid on ju suured stressimaandajad, vaatad suuri koerasilmi ja mure on pühitud peast..

Juu Agnes, kyllä minuakin jo naurattaa tuon pennun touhut.. ja voin eilen järsittyjä kenkiä käyttää. Ne lenkkarit kyllä menivät roskiin viime viikolla ja se harmittaa, koska en uskalla lähteä mihinkään kauppoihin ostoksille. Ties jos synnytän jonnekin marketin urheiluosastolle. No, pojasta voisi tulla sitten urheilusankari