Kirjallisuus, mitä luet?

Kiitos Ramo vihjeestä. Vaikuttaa olevan jännittävä juttu.
Vahinko kun suomalaiset kirjat ovat niin kalliita tuokin n. 380 kr ei kannata.

Minulla on menossa yksi dekkari jonka nimi on "Hypnotisören" Sen on kirjottanut
yksi pariskunta yhdessä. Sitä arvuuteltiin lehdistössä pitkään kuka oli kirjailija.
On vähän samaa luokkaa kuin "Millenium" sarjakin.

En tiedä, millaisen diilin krobbe on tehnyt tuon ennestään tuntemattomien kirjailijoiden julkaisijaksi profiloituneen kemiläisen pienkustantamon kanssa, mutta rohkeasti on krobbe lätkäissyt hintaa kirjalleen. Kirjalla on enemmän hintaa kuin yhdelläkään toisella tuon kustantamon kirjoista. Painosmäärät ovat varmasti pieniä, mutta minulla on sellainen muistikuva, että tuossa kustantamossa kirjan kirjoittajat sitoutuvat osallistumaan kirjansa markkinointiin ja mahdolisesti myös painosten loppuunmyyntiin. En ihan uteliaisuudesta lähtisi tuollaisia summia maksamaan kenenkään täysin tuntemattoman kirjoittajan teoksista. Sehän saattaisi olla vaikka täyttä tuubaa, mutta tietysti on myös mahdollista, että tuntemattomankin kirjailijan esikoisteoksellakin on kirjallisia ansioita. Usein huomionarvoisten esikoisteosten julkaisija on kuitenkin joku tunnettu suurempi kustantaja.

Toivotaan kuitenkin, että kroben esikoisen painos myydään loppuun. Kaikki kunnia krobelle, että hän on viimeinkin saanut toteutettua haaveensa.

Nyt on minulla käsissäni Sofi Oksasen "Puhdistus". Viimeinkin. Ajattelin, että kun saan aikaa itselleni, niin ensimmäisenä huollan hiukset ja kynnet, -täytyyhän naisen näyttää hyvältä Seuraavana vapaahetkenä sitten rentoutan ja sivistän itseäni kirjallisuudella, -täytyyhän naisen myös tuntea/ tietää mitä kulttuuririntamalla puhutaan!

Küll oleks tore, kui Sa Alma need hetked enda jaoks juba varsti leiaksid.
Mulle sattus see raamat kätte varakevadel ja ausalt öeldes oli päris hirmutav lugemine. Hirmutav polnud aga mitte see küüditamise, ülekuulamiste ja metsas redutamise kirjeldus, teame ju kõik et see oli üks kole aeg, kus vend ei tundnud venda ja kedagi ei saanud usaldada. Vaid just rohkem see tänapäevane teema, mis põimitud ajalooliste sündmustega .
Kuid nagu just mõned päevad tagasi meediast lugesin - kõige paremini lähevadki kaubaks just kirjanduslikud roppused
Nii et jään huviga Sinu arvamust ootama.

Just värvisin juuksed, küüned ootavad veel hooldamist.. ehk siis homme... Kohe lähen voodisse "Puhastusega". Huvi oleks teada, et kui palju need vanad rasked ajad mõjuvad läbi mitme sugupõlve? On veelgi neid inimesi kelle vanemad küüditati ja neil on lapsi kellel on lapsi.. Küsingi, et mida arvate eestlased? PikkuMYY? Kas on see aeg veelgi ligi inimeste tundeelu?
Suomessakin on ollut sotia ja miehitystä, mutta vapaus vieraasta vallasta pidempään. Luulen, että kuitenkin on sukuja joissa sotien kauhut siirtyvät jollakin tavalla sukupolvelta toiselle. Puhumattomuus. Tunteiden käsittelyn vaikeus, psyykenongelmat, päihderiippuvuudet, väkivalta ym., ne voivat olla sotien perintöä

Menneillä ikävillä asioilla mässäily ja niiden ylikorostaminen on joillakin verissä. Ja huomionkipeys ja itsetehostuksen tarve. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että Puhdistus liippaisee kohtalaisen läheltä kaunokirjallisuutta ja Sofi Oksasella on sana jossakin määrin hallussa.

Eks see küüditamine on kindlast jätnud eestlaste hinge päris sügava jälje. Aga aja möödudes paranevad tasapisi ka kõige valusamad haavad.
Põlvkond keda küüditati on vanaks saamas või meie juurest juba lahkunud ja ka seal kaugel sündinud lähenevad juba kuldsele keskeale. Eestlasele on aga juba ammustest aegadest loomuomane , et kuhu elu ja saatus ka seda pisikest rahvakildu ei pillutaks - seal tuleb hakkama saada.
Valus oli lahkuda ja raske uues kohas kohaneda - aga ikka saadi hakkama ja võimalusel tuldi ka tagasi. Kuigi siis tuli alustada jällegi tühjalt kohalt.
Vaga paljude küüditataute juttudest on kõrvu jäänud palju häid sõnu sealsete kohalike inimeste lahkusest, abivalmidusest ja suurest südamest igati aidata kaugeslt vägisi toodud inimestel uutes rasketes oludes kohanemisega toime tulla ja ellu jääda.
Minu pere on sellest kurjusest puutumata jäänud, kuid Läänemaalt, kus on ema kodu, viidi inimesi ära palju. Sellest vanaema palju ei rääkinud, kuid kolhooside loomisest ja selleaegsest elust rääkis küll - endal pisarad varuks. Tema oli selleks ajaks jäämud üksi oma nelja väikese lapsega. Kuidas talupere hoitud ja hoolitsetud loomad võeti ära ja viidi vägisi ühislauta.
Selles osas olen Urpoga üsna ühel nõul - Sofi on hea kirjutaja ja osav sõnaseadja.
Kuid seda raamatut lugedes painas kogu aeg mõte - kuidas saab nii noor inimene sellest ajast nii värvikalt ja ehedalt kirjutada. Kuid küllap oli tal hea jutustaja käepärast, kes neid raskeid aegu niieredalt veel mäletas. Ja küllap olid abiks ka hoolikalt hoitud päevikud.
Öeldakse küll, et ajalugu ei tohi unustada, kuid tasapisi kattub ta ikka kerge tolmukihiga ning paratamatult jääb see uutele põlvkondadele järjest kaugemaksja üheks peatükiks ajalooõpikus..
Ja ega tegelikult ju polegi tarvis seda kurjust iga päev endaga kaasas kanda , sest seda trotsi kahe rahvuse vahel on niigi liiga palju. Küüditajad võisid olla ju võõra rahva esindajad, kuid nad olid käsutäitjad, keda "abistasid" ja näpuga näitasid ju kohalikud.
See jutt sobib küll juba palju rohkem mõne teise teema alla, sorry , proovin ennast parandada.

PikkuMyy, sul on kõiges õigus, igal eestlasel on sellest raskest ajast oma lugu jutustada. Antud koht on nüüd kirjandusest, aga nagu foorumitel ikka tavaks kipuvad teatud teemad minema laiahaardeliseks ja pärast ei mäleta enam keegi, millest jutt õieti alguse sai.
Ise ei ole veel "Puhastust" lugenud, aga sellest on nii palju räägitud ja kommentaarid seinast seina, siis järelikult ei jäta teema kedagi külmaks. Tahan ka selle esimesel võimalusel läbi lugeda ja ka teisi Oksase raamatuid, kui tulevad pikad pimedad sügisõhtud.
Minu suguvõsa nii ema- kui isapoolne ei ole saanud kannatada küüditamist, kuid mu mehe isa oli see inimene, kes aitas oma lähedastel sõja ajal välismaale põgeneda, mistap ta noorem õde kinnitas kanda Rootsimaal ja vanem õde maabus Austraaliasse, aga ise jäi laevast maha ja küüditati selle eest poliitvangina Siberisse. Ka selliseid saatuseid on. Minu ema vanematel tuli aga Saaremaal loobuda talu maadest, hobustest ja teistest kariloomadest ja põllutööriistadest kolhoosi kasuks. Ema on palju sellest raskest ajast rääkinud, aga eks kõigil on meil oma ajalugu. Mina arvan, et me ei pea väga oma ajaloos kinni olema vaid elu läheb edasi ja loodetavasti seda kunagi enam ei kordu!!!

Kiitos teille pikkuMYY ja Agnes, kun vastasitte omalta osaltanne siihen mitä aiemmin aprikoin. Kysymykseni juontaa siitä, että minulla on jokunen kokemus virolaisista, joiden tunne- elämä vaikuttaa käsittämättömältä. Selitän hieman miksi: Joillekin ihan tavalliset asiat ovat sellaisia, joita varjellaan keinolla millä hyvänsä paljastumasta. Niistä asioista ei puhuta, eikä niitä käsitellä. Samoin olen joskus huomannut, että oma hyöty on otettava tilanteen tullen, vaikka se aiheuttaisi menetyksen tai kärsimystä jollekin toiselle, jopa läheiselle. Asioissa valehdellaan, niissä kieroillaan ja käytetään toisia ihmisiä hyväksi. Ulospäin on tärkeää antaa menestynyt kuva itsestään, ei voida paljastaa omia syviä haavoja. Nuo huomioimani seikat ovat valitettavasti sellaisia, etten ole niitä huomannut omakohtaisesti kuin virolaisissa.

Mutta: Mainitsemani asiat koskevat pientä määrää ihmisiä, enkä mitenkään samaista virolaisia ystäviäni tuohon porukkaan!

Viime yönä klo 1.30 sain luettua "Puhdistuksen" loppuun. Kirja herätti minua huomaamaan muutamia asioita, joita todennäköisesti mietin vielä pitkään. Varmasti kysyn teiltä vielä paljon, mutta mitä esineitä olivat maitosieni ja teesieni? Mihin tarkoitukseen niitä käytettiin? Oksasen kirjassa noita esineitä oli käytössä, mutten osannut hahmottaa niiden merkitystä.

Sofi Oksanen kirjoittaa erittäin helpostiymmärrettävää kieltä, saatoin hyvin kuvitella Aliiden puutarhan kasveineen ja hänen pirttinsä kalusteineen. Kuvaukset naisten hyväksikäytöstä olivat inhottavia, mutta niinhän se itse asiakin on.. Ehkä niiden termien sanasto pysyy aikakaudesta toiseen samana.
Suosittelen kyllä lämpimästi lukemaan "Puhdistuksen".

Alma, kurb, kui sulle on jäänud mulje sellistest inimestest, kes on silmakirjalikud, teesklejad, omakasupüüdlikud jne. ja juhtumisi on sattunud olema just ja ainult eestlased. Igas rahvuses on omad mustad ja valged lambad ja kindlasti jätab ka suguvõsa ajalugu oma jälje inimeste käitumisele. Kahtlemata on 50 aastat okupatsiooni eesti rahvast väga palju mõjutanud
Olukorras, kus keegi ei saanud kedagi usaldada, vennad võitlesid vastasrindel, olelusvõitlus käis nagu hunt hundi vastu, kõigil oli hirm ja oma naha päästmiseks võidi kasvõi ligimene tappa jne jne. Vene ajal ei tohtinud rääkida millestki, mis meenutas vana Eesti Vabariigi aega, inimesed pidid joonduma leninismi-marksismi ja suure "õitsva ja õnneliku" kommunismi ideede vaimus, südames mõeldi ühte, aga väliselt pidid teesklema kedagi teist. Sa ei tohtinud avalikult kirikus käia, jõulusid pidada, rääkida Eesti Vabariigi ajaloost. Koolis ajaloo õpikutest võis lugeda vaid suurest Vabastajast Nõukogude armeest. 50 aastat oli liiga pikk aeg!!! Aja jooksul inimesed muutusid kahepalgeliseks, kodus räägiti vanast heast eesti ajast, kodust väljas pidi näitama end ustava ja truualamliku nõukogude "ausa" inimesena. Aja jooksul tuli kibestumus ja õpiti nii palju kui võimalik seda "Suurt Nõukogude Isamaad" petma ja kavaldama. Olenevalt töökohast varastati asju ja hea kaup läks kõik tagauksest tuttavatele ja sugulastele. Mäletan minagi, kui Antropovi ajal vist oli see või oli siis juba Gorbatsov viinaseadus, avalikel üritustel keelati viina ja alkoholi joomine. Juhuslikult sattus see aeg olema minu pulmapidu. Aga taas kavaldati asi üle, pulmalaual olid suured morsikannud teadagi mida..
See jutt kuuluks nüüd teise kategooriasse sinna Neukkuaika Virossa alla, aga püüdsin siin Almale selgitada veidikene seda mõnede eestlaste kummalise käitumise tagamaad.
Muide, nii palju Soomes käinuna olen minagi aru saanud, et kui Soomes võid bussi oodates või kassajärjekorras või suvaliselt kuskil metsas võõra inimesega vabalt jutusoonele sattuda, siis Eestis seda kommet ei ole. Ei usaldata võõraid ja kardetakse isegi tervitada, mine tea, mis teine sinust siis mõtleb ja sulle halba võib teha. Aga õnneks on noor põlvkond peale kasvamas ja noored on hoopis teisest puust Ja õnneks on ka eestlaste südamed ja hinged rohkem avanemas kõigele heale ja positiivsele. Seda näitab kasvõi tõsiasi, kui palju eestlased annetavad raha ja vara mingite heategevus või katastroofides kannatanutele, lausa uskumatu, kui need numbrid on õiged, mis avaldatakse. Olen minagi palju tasulisi telefonisõnumeid saatnud heategevuseks. Eestlane ei näita välja oma tundeid, aga südames nutab või rõõmustab nagu laps ja hoiab tunded endale.

Vahinko ettei vielä ole tullut sitä kirjaa hankittua vaikka Adlibriksellä varmasti se olisi. En siis pysty siihen keskusteluun mutta haihattelen tässä muita omiani.

Minä en tunne enää ketään eestiläistä henkilökohtaisesti sen jälkeen kun entinen naapurini Leivatin pappa jätti tämän elämän.
Niistä kertomuksista joista muutamat Neuvostoliiton ajalta ovat kirjoittaneet käy selväksi se kamala ilmiantosysteemi mikä vallalla oli. Voittaakseen vaikkapa jotain tämän päivän ihmiselle mitättömiä etuuksia, saattoi kuka hyvänsä tulla ilmiannetuksi lähes mistä hyvänsä. Aina ei uskallettu puhua edes sukulaisille avoimesti. Saadakseen jalansijaa ja menestyäkseen oli usein lähes ainoana keinona kierous. Varmasti teki kipeää olla halpamainen mutta jos lapset kotona kärsivät nälästä niin aika helppoa ymmärtää. Jos vaikka vähäinenkin asema ja toimeentulo oli saavutettu niin kateellisia riitti ja kaikki piti tasapainottaa. Etnisyys oli hyvin raskauttava tekijä ja ei-ryssä oli jo etnisyytensä takia epäluotettava. Ne jotka länsimaista loikkasivat Neuvostoliittoon "tasa-arvoiseen ihanneyhteiskuntaan" saivat nauttia siitä Siperiassa. Heiltä otettiin passit ja heitä ei koskaan päästetty enää kotimaihinsa takaisin. Joitain harvoja pääsi kuin ihmeen kaupalla ulos ja he kertovat niitä kokemuksiaan. Itse olen lukenut erään suomalaisen Siperiasta Suomeen takaisin päässeen miehen ja erään pohjoisruotsalaisen samoin takaisin Ruotsiin selviytyneen naisen kirjat.

Solidaarisuutta vähäosaisten kesken oli, mutta luottamukseen ei uskaltauduttu koska se saattoi muuttua koska hyvänsä suureksi pettymykseksi ja käydä jopa hengen vaaralliseksi. Kun jonkun mies hävisi vain, niin häntä oli mahdottomuus etsiä vaan yrittää selviytyä lasten kanssa millä keinolla hyvänsä.
Se nykyisin jo vanhempi polvi Eestissäkin varmasti kasvatettiin hiljaisuuteen jo imeväisestä saakka. Jos koko elämänsä on vaiennut ja painanut sisälleen kaiken uskoutumatta juuri kenellekään niin ajattelen että jotain siitä siirtyy lapsillekin. Se vapautumisen aikakin on vielä niin lähellä ja aiheutti aivan varmasti ilon ohella myös kyynärpäätaktiikkaa aikalailla saadakseen juuri itsensä pinnalle. Se trauma mikä ihmisille vuosikymmenien saatossa on ryssän vallasta koitunut ei voi yksinkertaisesti hävitä sillä että mahdollisuudet lisääntyvät tai yhtäkkiä saatkin sanoa mitä tykkäät. Paina siinä töitä vain niska limassa ja yritä olla iloinen ja positiivinen vaikka varmuutta elannosta ei lähes tulkoonkaan kaikilla ole.

Eestiläinen ihminen kokee sananvapaudenkin, juuri sen mistä kaikki aiemmat sukupolvet ovat taistelleet sitkeästi mutta me muut näytämme ottavan senkin asian aika kevyesti. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen että siihenkin säädetään lakeja, vaan luullaan että netti toimii ja hätää ei ole. Tosiasiassa on jo nyt EU lakeja jotka kieltävät julkisten henkilöiden arvostelunkin netillä jos henkilö ei ole sitä itse luvannut. Ei tuollaisista välitetä kuin poikkeustilanteissa mutta jos sellainen tulisi niin siellä sitä taas ollaan hiljaisuudessa. Pitkään vapaudessa eläneet länsimaalaiset kansat eivät enää reagoi mihinkään, mukavuus ja elintaso se olla pitää ja mieluiten järjestettyjä huvituksia että saisi nauraa.

Ei sovi unohtaa että meissä suomalaisissa istuu aivan uskomaton alemmuuskompleksi ruotsalaisten suhteen. Jos joku avaa vaikkapa netillä keskustelun suhteissamme Ruotsiin, niin eiköhän oitis joku ryntää kertomaan miten meitä käytettiin hyväksi 200 vuotta sitten. Siis
kaksisataa vuotta sitten tai sitä aiemmin! Sitten tiedetään aivan tosivarmasti että ruotsalainen ihminen halveksuu suomalaista ja haluaa aina olla niskan päällä meille. Koskahan tuosta päästään? Jos se kompleksi istuu eestiläisissäkin yhtä kauan ryssien suhteen niin eipä se hunajalta näytä. Luulen että pääsevät hiukan nopeammin yli kuitenkin kuin me.

Itseasiassa ruotsalaisten lähes suurin kansallinen kompleksi ja häpeä on balttien takaisin lähettäminen venäläisten käsiin. Se oli äärettömän halpamainen teko 40-luvulla ja osoitti suurta oman nahkan pelastamisen halua olemalla mieliksi ryssille. Ehkäpä koko Ruotsin pakolaispolitiikka on sieltä kotoisin, niistä omantunnon pistoksista johtuvaa, tiedä häntä.

Palatakseni eestiläisiin. Länsivaltojen ääretön pokkaileminen Venäjän suuntaan johtuu sen luonnonrikkauksista ja suuresta asukasluvusta. Niin teillä kuin meilläkin on kyseenalainen kunnia olla naapurivaltiona heille. Ei ole ainoaakaan länsivaltiota joka kadehtisi meitä asemastamme Venäjän naapurina ja siksi sitä sympatiaakin löytyy. Pysytään kelkassa pieninä kansoina ja kehitetään näitä keskinäisiä suhteitamme, eikö vain.

Sadeca, sa olet erinomainen! Olet kaikki ymmärtänyt, mitä kirjoitin vaikka eestiksi oli. Sanoit, että ruotsalaisten häpeä oli balttialaisten takaisin lähettäminen Venäjän käsiin, mutta Ruotsi oli ainoa maa, johon virolaiset luottivat ja pakenivat, koska Suomi juuri ilmiantoi kaikki täältä pakolaiset. Esimerkiksi tämä Leila Millerin ja Valdo Randperen tarina. Laulava pariskunta, joka muun Neuvosto liiton ja Suomen välisen kulttuuri porukan kanssa matkustivat Suomeen ja sieltä pakenivat Ruotsiin. Myöhemmin tuli iso "kansainvälinen" skandaali siitä, että heidän pieni tytär, joka jäi mummon huostaan Viroon, Moskova ei antanut lupaa hänet lähettää vanhempien luo Ruotsiin. Muistan hyvin sen ajan kuin tykkäsin kovasti heidän lauluista ja mua harmitti, että olivat nyt ulkomailla samalla kuin sanomalehdet huusivat isosta HÄPEÄSTA, miten voi pettää ja hylätä oman Suuren Kotimaan. Jotenkin se loppui onnellisesti, sillä tyttö lähetettiin muutamien neuvotteluiden Neuvostoliiton ja Ruotsin välillä lopuksi Suomen kautta Ruotsiin. Löysin youtubesta muuten yhden mielenkiintoisen linkin tuon ajan Leilan laulusta.
https://www.youtube.com/watch?v=zdK-u0NGx2A ja tässä he Valdon kanssa vielä Virossa
https://www.youtube.com/watch?v=dPKmbNUAuPY&feature=related
Nyt on molemmat takaisin vaikka eronnu itsenäisessä Eestis.
No tämä keskustelu on nyt vähän kirjallisuudesta poikkenu

Ja vähän siitä, laitan vielä nyt nykyisen Valdo Randperen laulaman viron kaunin laulun Ineksen kanssa - "Eesti muld ja eesti süda, kes neid jõuaks lahuta´" Aina kuin kuulen sen laulun, tulee kyyneleet silmiin ja niin tuntee varmaan jokainen virolainen.
https://www.youtube.com/watch?v=JjukqGkQnlE&NR=1

Tästä keskustelusta tulee mieleen Ilon Wikland joka on kuvittanut kaikki tunnetuimmat Astrid Lindgrenin kirjat. Hänen Melukyläänsä on aina pidetty ruotsalaisimpana mitä löytää voi. Taisi olla pieni pettymys kun Ilon sitten kertoi taustastaan Haapsalussa josta joutui lapsena pakenemaan. Hän ei kuitenkaan koskaan ole unohtanut kotikaupunkiaan, ja Melukylän talot jotka kuvissa näkyvät ovat itse asiassa virolaisia. Koko uransa ajan hän on piirtänyt Astrid Lindgrenin Smoolantiin lapsuutensa Haapsalua.




Ja peaaegu sama eestiks:

http://et.wikipedia.org/wiki/Ilon_Wikland

Minu lapsepõlve lemmikraamatud olid just Astrid Lindgreni omad, neid lugesin kohe kordi mitu, Pipi Pikksukk, Bullerby lapsed, Meisterdetektiiv Kalle Blomkvist, Väikevend ja Karlsson katuselt jne õnneks olid need raamatud vene ajal eestikeelsena kättesaadavad.
Haapsalus on loodud Iloni Imedemaa, pole ise sinna veel sattunud, aga millalgi lähen vaatama küll.
http://www.ilon.ee/index.php?nodeID=1116

Kauniita lauluja laitoit kuultavaksi, Agnes.. iso kiitos!

Minulla on nyt tilaisuus tutustua entuudestaan itselleni tuntemattomaan kirjailijaan. Tess Gerritsen on dekkaristi ja aloitan juuri lukemaan hänen psykotrilleriaan "Voitonmerkki".

Astrid Lindgren on ehdoton suosikkikirjailijani! Vaahteramäen Eemeli, Melukylän lapset, Peppi Pitkätossu, Veljeni Leijonamieli.. Lähinnä lapsille suunnatuista kirjoista, mutta joista myös aikuiset nauttivat, on kuulu myös rakas Tove Jansson. Muumien elämänviisautta on vaikea voittaa.
Jos nauraa haluaa joko lasten kanssa tai yksin, niin sitten voi ottaa seurakseen jonkun Roald Dahlin kirjan.

Küll on tore lugeda, et Alma on leidnud taas tee raamatute imelisse maailma.
Igas täiskasvanus on vist peidus ikkagi üls laps, sest miks muidu me ikka ja jälle leiame end lasteraamatuid lugemas.
Astrid Lindgren koos kõigi oma vahvate tegelastega kuulub vaieldamatult latekirjanduse kullafondi ja kindlasti rõõmuta on nende lapsepõlv, kes pole teed tema juurde leidnud. Küllap nii mõnedki koerustükid oleme õppinud justs sealt, kuid kindlasti aga veelgi rohkem headust.
Minu selle talve lemmikuks oli Tove Jansson ja tema aegumatu MUUMITALV. Täiesti enneolematult vahva lugemine selles sügavas ja tõelises lapsepõlvede talves.
Roald Dahli aga avastasin alles koos Charly ja shokolaadivabrikuga - raamat ja ka film täis suurt sügavat elutarkust. millest igas vanuses lugejad saavad võtta just neile sobivat. Nii nalja, kui ka sügavat elutarkust.
Koos kilpkonnaga tuli meie lauale ka "ESIO TROT" , samuti R. Dahl´ilt ja mõnus pisike lugemine.

Niin kyllä nuo Astridin kirjat ovat minunkin hyllyssäni mutta kun meidän "neiti" ei halua oppia
suomea niin kirjat lähtevät kohta tonne suomalaisen yhdistyksen kirjastoon.
Sieltä voivat sitten mummut laita niitä ja lueskella sellaisille perillisille jotka
haluavat oppia suomen kielen.

Ja Sinulle Sadeca muistuttaisin niistä nobelin kirjoista joita ei minulle koskaan tullut
luettavaksi. Lainasitko ne eteenpäin?

Sadeca missä toi katu sijaitsee? En ole koskaan kuullut.
Enpä paljon liiku kaupungissa nykyään. Aika menee tuolla
yhdistystoiminnassa ja pitää säästää ratikkakorttia.
Lokakuussa saan sitten ilmaiskortin joten sitten ajelen
päivät pitkät aamusta puoli yhdeksästä kello kolmeen,
iltaisin kuuden jälkeen ja viikonloput kokonaan.
Göteborgin kunta kun antaa eläkeläisille vapaakortit.

Olin saanut 100 kruunun lahjakortin erikoiskirjakauppaan. En millään meinannut löytää sieltä mitään mikä kiinnostaisi kun se oli niin suppea-alainen ja pieni kauppa. Lopulta löysin Dee Brownin intiaanien alueiden valloitusta koskevan yli 400-sivuisen historian kirjan jonka titteli olisi suomeksi: Hautaa minun sydämeni Wounded Kneehin. Näyttää hyvin seikkaperäisesti valotetulta kaikin puolin että siinäpä sitä piisaa vähäksi aikaa lukemista.
Sillä satasella löysin sitten viime vuonna julkaistun Pontus Mattssonin kirjan Sverigedemokraateista. Pitänee lukea se ensin. Vaalit on jo syyskuulla ja Sverigedemokraattien pelätään pääsevän eduskuntaan, seikka joka pahimmillaan sekoittaisi koko Ruotsin oikeistoon ja vasemmistoon jakaantuneen perinteisen politiikan. Sekä oikeisto että vasemmisto kun on ilmoittanut etteivät suostuisi yhteistyöhön heidän kanssaan.

Onko teistä kukaan lukenut Arto Salmisen http://wsoy.fi/yk/news/show/397 kirjoja? Hän oli jonkinlaisen kulttikirjailijan maineessa, jota suuri yleisö ei tavoittanut, vaikka kriitikot ylistivät. Hänen kielensä on ytimekästä, ilmeikästä, purevaa ja hyvin taitavasti kirjoitettua. Paikka paikoin kirjojen sisältö on puhdasta inhorealismia, mutta usein niin hauskaa, että naurattaa ihan ääneen. Hän oli juuri saavuttamassa laajemman lukijakunnankin suosion, mutta valitettavasti menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen suhteellisen nuorena. Suosittelen.

Urpo kirjoitti:

Onko teistä kukaan lukenut Arto Salmisen http://wsoy.fi/yk/news/show/397 kirjoja? Hän oli jonkinlaisen kulttikirjailijan maineessa, jota suuri yleisö ei tavoittanut, vaikka kriitikot ylistivät. Hänen kielensä on ytimekästä, ilmeikästä, purevaa ja hyvin taitavasti kirjoitettua. Paikka paikoin kirjojen sisältö on puhdasta inhorealismia, mutta usein niin hauskaa, että naurattaa ihan ääneen. Hän oli juuri saavuttamassa laajemman lukijakunnankin suosion, mutta valitettavasti menehtyi äkilliseen sairauskohtaukseen suhteellisen nuorena. Suosittelen.

Kannattaa tututstua, kiitos vinkistä Urpo! Ainakin kaverin taidenäkemys on aika lähellä Taunolaa...

Minä en inhorealismista piittaa, luen vain kirjoja jotka saavat minulle siivet selkään. Tällä hetkellä lueskelen Paulo Coelhon Bridaa. En vain etene juurikaan minnekään, koska luen sitä aina ennen nukkumaanmenoa ja en seuraavana iltana muista juurikaan mitään mitä olen väsyneenä lukenut. Tänä kesänä sain sentään yhden yli 400-sivuisen "unikirjan" kuitattua kirjahyllyyn takaisin luettuna, Judith Orloffin Intuition Voiman. Minun pitäisi alkaa lukemaan muunkinlaista kirjallisuutta, olen täysin jämähtänyt paikoilleni noihin henkisiin opuksiin.

Oi, kiva kun muistutit Paulo Coelhosta, Olivia! Tähän asti olen lukenut vain "Alkemistin", mutta se teos vastaa varmasti ainakin kymmentä muuta -antinsa puolesta. Bridasta olen haaveillut ja ajattelinkin hankkia sen kunhan kiireet helpottavat.