Elämä kuoleman jälkeen / Elu peale surma

Tämä on aihe, joka ainakin joskus askarruttaa lähes kaikkia. Jotkut tosin tietoisesti välttävät ajattelemasta asiaa. Minusta tuntuu, että on, sillä minulla on varsin vahvoja omia kokemuksia siitä, että elämä ei ole vain tämä fyysinen elämä, jonka täällä maapallolla kärvistelemme. Iltasanomien toimittajakin näkyy pitävän asiaa itsestään selvänä, mikäli
tästä uutisotsikosta voi jotakin päätellä. Näyttää siltä, että voimme jatkaa vielä kuoltuammekin sosiaalisen median parissa puuhastelua.

Sekin on jo varmaan kaikkien tiedossa, että käytämme aivokapasiteetistamme vain vaivaista kymmentä prosenttia. Ja että nämä ajatteluelimet ovat kuitenkin vain yksi evoluution vaihe.
Jotenkin tuntuu, että se mitä ymmärrämme tällä kaikella, on tosiaan vain pikku aivojemme luoma todellisuus.
Kaikki loppujen lopuksi onkin jotain ihan muuta. Mutta näin vain olemme oman todellisuutemme vankeja. Emme pääse kurkistamaan suurta maailmankaikkeutta.
Siitä saa jonkinlaisen aavistuksen vain erityisen herkät ihmiset.

Esitetäänhän sitäkin ajatusta että tämä todellisuus mitä elämme täällä olisikin itseasiassa se unielämä, oppimiskoulu missä pystymme kehittymään ja se toinen kuolemanjälkeinen elämä se todellinen missä tiedämme keitä me olemme ja missä vaiheessa kehityksesssämme. Silloin Urpon kokemuksetkin olisivat välähdyksiä todellisuudesta.

Elämämme tarkoitus on sitä ykseyden kehittämistä muiden sielujen kanssa. Kukaan ei pärjää ilman muita ihmisiä ja jos ketään muita ei olisi niin emme varmasti haluaisi yksin täällä elää vaan hakisimme sen kuoleman siinä toivossa että se kuolemanjälkeinen elämä olisi todellisuutta ja saisimme yhteyden muihin sieluihin.

Me ihmiset olemme äärettömän pintapuolisia, tyhmiä ja itserakkaita. Me esittelemme itsemme mielellämme paremmassa valossa kuin oikeasti olemme ja mikä pahinta, teemme sen usein velaksi. Jos arvostus joidenkin silmissä nousisi edes asteen, niin olemme valmiita vaarantamaan perheemme hyvinvoinnin velkaantumalla ja esittämällä turhuuksien muodossa sitä valehyvinvointiamme. Ajatella että olemme niin tyhjiä ulkoisen kuoren palvojia että jos saisimme joitain kadehtijoita niin tuntisimme menestyneemme ja olevamme niitä hiukkasen parempia kuin ne kituuttamalla mutta velattomina elävät kanssasielumme.

Vaikka kuinka olisimme väärässäkin eikä mitään elämää toisella puolen kuoleman rajaa olisikaan, niin luultavasti elämme kuitenkin tyytyväisempää ja tasapainoisempaa elämää jos oletamme että se on olemassa.

Jantelaki on myös muistettava, että se yrittää painaa ja vähätellä meitä alemmas kuin oikeastaan olisi syytä. Jokaisessa on niitä ainutlaatuisen hyviä puoliakin ja miksi emme saisi niistä iloita ja todeta että jossain asiassa voisimme olla tiennäyttäjiäkin. Ehkä emme edes muuta kuin siinä pienessä piirissämme missä elämme. Todellisen kriisin sattuessa on se lähimmäisemme se lähinnä meitä konkreettisesti asuva. Silloin me tuskin edes saisimme yhteyttä sukulaisiimme tai kaukana asuviin. Jäisi vain se heille hyvää toivominen mielessään ainoaksi mahdollisuudeksi auttaa, muuten se olisi sen lähimmän naapurimme kanssa pakko yrittää tehdä yhteistyötä ja jakaa kaikki mitä meillä on selviytyäksemme hengissä.

Mielestäni kyseisen herran laulattuset ovat niin totta.
Urpo-rakas kyllä varmaan ymmärtää.
Tässä siis:

Kenties kaikkein helpointa olisi ajatella ja toivoa, että viimeisen hengenvedon jälkeen kaikki on ohi, eikä sen jälkeen enää kolota, ole nälkä, hätää mihinkään suuntaan eikä epätietoisuus ja tunne omasta avuttomuudesta ja pienuudesta tämän maailmankaikkeuden käsittämätöntä näytelmää takariviin pummilla katselemaan tullutta vaivaa.

Minä olen valinnut jokseenkin vaikeamman tavan lähestyä tuota ihmisen, ainakin useimpien kannalta, suurta mysteeriä, joka kiehtoo minua vääjäämättä, vaikka en voi ymmärtää siitä kuin hitusen. Ehkä ymmärrän tuon hitusenkin väärin. Olen kuitenkin ehdottoman varma siitä, että vaellus ei pääty tähän maallisen taipaleen räpeltämiseen maaliin asti. Tai sitten minua on kusetettu ja olen väärässä. Kyllä kuolleetkin voivat valehdella. Riippuu kuolleesta, mutta kyllä ne voivat ainakin hetken yrittää touhuta täälläkin. Onhan se turhaa touhua, mutta ehkä sillä tavoin jonkun saa vakuuttuneeksi siitä, että fyysisen kuoleman jälkeen on muutakin. Nuo kuolleiden touhut ovat periaaatteessa täällä maan piirissä yhtä tyhjän kanssa, mutta ne saattavat sopia hyvin muuhun käsitykseen ihmisen ja ihmiskunnan suhteesta maailmankaikkeuteen ja sen ihmisjärjelle käsittämättömään suunnitelmaan. Kaikki kuitenkin luultavasti sujuu kuin rasvattu ja jokaisen ihmisenkin on joskus kehityttävä ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Kukapa tuon pisteen tietää? Ei tämä ihmisen osakaan niitä kaikkein helpoimpia ole.

Monet ovat sitä mieltä, että he ovat saaneet viestejä kuolleilta ystäviltään tai sukulaisiltaan. Kukapa ei olisi esimerkiksi kokeillut spiritismiä. Skeptiset tutkijat väittävät, että ihmiset liikuttavat itse lasia tai sormusta tidostamattaan spiritsimilaudalla tai -pöydällä.

Tässä uutisessa väitetään, että kuolleen ystävät saavat sähköpostiviestejä kuolleelta kaveriltaan. Tuo tapa saattaisi ollakin hieman nykyaikaisempi keino tavoitella rajan takaa täällä olevia tuttaviaan ja ystäviään kuin perinteinen spiritismi. En oikein tiedä, kuinka tulisi suhtautua siihen spiritismiin, joka on yleisin käsitys tuosta ilmiöstä. Tarkoitan sitä tapaa, jolla ihmiset istuvat pöydän ääressä ja kutsuvat henkiä vastaamaan heidän kysymyksiinsä pelilaudan päällä liikkuvan lasin avulla. Pelaajien kädet ovat tuon lasin päällä ja yleensä kaikki vakuuttavat, etteivät itse liikuta lasia.

Tässä vähän lisätietoa spiritismistä.

No olipa mielenkiintoinen lehtiartikkeli. Kun ihmiset ovat nauhoittaneet kuolleiden ääniä ja jotkut väittävät saaneensa puhelinsoittoja, niin miksei sitten sähköpostia.
Sekään ei kyllä käy todisteesta koska kuka hyvänsä joka tietää vainajan salasanat voi lähettää sitä s-postia. Minä ainakin oikein mielelläni ottaisin vastaan kuolleiden omaisteni sähköposteja. Valitettavasti heistä kukaan ei ollut koskaan käyttänyt tietokonetta, mutta ehkäpä sielläkin toisella puolella olisi luotettavia avustajia,,,
Itseasiassa olen tuota jopa ajatellut että s-posti olisi hyvä keino vainajille pitää meihin yhteyttä.
Sanotaan nyt vaikka sellainen tilanne että edellisenä iltana olisi jotain epätavallista itsekseen puuhaillut ja siihen saisi kommentin vainajan s-postiosoitteesta seuraavaksi aamuksi.

Spiritismiä en ole uskaltanut pelata sitten nuoruuspäivien koska kokemukset siitä olivat sen verran vahvat että pelästyin.
Ei sitä lasia kukaan työnnä, kyllä se melkein lentää ihan itse ja hyvä että osanottajien sormet mukana ehtivät. Joskus niin nopeasti että meinaa lasi pöydän reunan yli syliin tulla.

Nyt kun taas olen uudessa kohdassa elämää, niin tuntuu, että pikku kuolema tuli ja toivon, että siitä syntyy uusi elämä. Kun en siis oikeasti kuollutkaan.
Puoli vuotta elin pienen lapsen kanssa ja meistä tuli yksi - jollain tavalla -.
Nyt yritän järjestää sellaista Emilin jälkeistä maailmaa. Luulin, että kun tulen tänne Viroon, niin nopeasti unohdan meidän yhteisen elämän. Eihän se niin käynyt. Olen sairas ihan fyysisestikin. Kaikki on jotenkin pielessä. En pysty nukkumaan
enkä mitenkään nauttimaan näistä hienoista jutuista täällä. Älkää ikinä ruvetko hoitamaan lapsenlapsianne.
Niihin muutenkin rakastuu. Varsinkin, jos siinä riekkuu heidän kanssaan koko ajan.

No taas kirjoitin ihan väärään kohtaan. Mutta, kun teen sitä aina, niin mitä väliä.

Aah eikä ei sittenkään niin väärin.

Meissä elää kolme kiloa bakteereita. Tuntuupa kevyeltä ajatella elämää ilman niitä.
Joskus ajattelen, että ehkä olemmekin vaan joku kasvualusta noille pienille kaikenkestäville otuksille.
Se taas saa ajattelemaan tätä elämän suurta mysteeriä. Voi olla, että me emme olekaan mitenkään tärkeitä.
Meidät on vaan kehitetty ylläpitämään toisenlaista elämää noin niinkuin yleensä.
Sehän paljon selittäisi tätä meidän tuhoavaa käyttäytymistä. Voi olla. että ihmiskehoa vituttaa (terveisiä vaan Almalle)
se jatkuva muista huolehtiminen.

Bakteerit ovat erittäin hyödyllisiä. Ehkä voisin ajatella, että kuoleman jälkeen kehoni bakteerit risteytyvät sitä hajottavien bakteerien kanssa, ja tuosta syntyisi jotakin uutta hyödyllistä.

Egyptiläiset taisivat olla väärässä, kun uskoivat, että kuolleet voivat palata entiseen ruumiiseensa, joka palsamoitiin kuolleen palaamista varten tai siksi aikaa, kun kuollut odotti tuonpuoleiseen pääsyä siistissä muumiossaan. Joka tapauksessa palsamointi varmisti sen, että vainaja saisi tavalla tai toisella ikuisen elämän ja vainaja voisi vierailla halutessaan tässä meillekin näkyvässä maailmassa. Yksi syy palsamointiin oli se, että mikäli ruumis mätäni, uskottiin, että vainaja joutui kadotukseen. Vain varakkailla oli mahdollisuus palsamoida sukulaistensa ruumiit, joten kadotuksesa lienee pelkästään köyhiä.

Nyt Tampereella voi käydä tutustumassa, onko palasmoituihin ruumiisiin kukaan palannut http://www.hs.fi/kulttuuri/Muumiot+matkasivat+Firenzest%C3%A4+Vapriikkiin+Tampereelle/a1305616718584 .

Egyptiläiset palsamoijat olivat taitavia: "Vainajan aivot poistettiin metallikoukulla, joka vietiin sieraimen kautta pääkopan sisälle kallon pohjaan tehdystä reiästä. Jäljelle jäänyt aivokudos poistettiin erilaisilla kemikalioilla liuottamalla. Vainajan vatsan alaosaan tehtiin vasemmalle sivulle veitsellä aukko, jonka kautta vainajalta poistettiin suolisto ja muut vatsaontelon elimet sekä sydän ja keuhkot. Vatsaontelon takaseinämään kiinnittyneet munuaiset jätettiin paikoilleen. Tyhjennetty ruumiinontelo huuhdeltiin palmuviinillä ja erilaisilla hyväntuoksuisilla aineilla, ja sen jälkeen se täytettiin jauhetulla mirhalla, Cassia –heimoon kuuluvilla kasveilla ja aromaattisilla aineilla. Lopuksi vatsaontelon seinään tehty aukko suljettiin ompelemalla.



Tämän jälkeen vainaja pidettiin 70 päivää ”natronsuolalla” (natriumkarbonaatilla) peitettynä. Sinä aikana suola imi kosteuden ruumiista lähes kokonaan, mikä esti kudosten mätänemisen. Seuraavaksi ruumis pestiin ja käärittiin liinasiteisiin. Siteet kostutettiin maavahalla, jonka nimestä muumiot olivat saaneet nimensä, ja hartsiaineilla, joiden liimaominaisuuksien avulla siteet kiinnittyivät tiiviisti muumion ympärille. Liinakankainen suojus esti nimenomaan tuhohyönteisiä pääsemästä vainajan kimppuun.



Vainajalta poistetut sisäelimet puhdistettiin ja käsiteltiin säilymistä edistävillä aineilla. Sen jälkeen ne sijoitettiin neljään suippoon alabasterista valmistettuun maljaan, jotka suljettiin haukan, sakaalin, paviaanin ja ihmisen pään muotoisilla kansilla. Nämä maljat eli kanoopit esittivät vertauskuvallisesti terveyden suojelijan, haukanpäisen Horus –jumalan neljää lasta, jotka olivat haukanpäinen Kebehsenuef, sakaalinpäinen Duamutef, paviaaninpäinen Hapi ja ihmisenpäinen Imsety. Yhteen ruukkuun pantiin vainajan mahalaukku ja paksusuoli, toiseen ohutsuoli, kolmanteen keuhkot ja sydän sekä neljänteen sappirakko ja maksa. Kanooppeihin saatettiin laittaa sisäelinten mukaan Horus –jumalan lapsia esittäviä vahakuvia.".

Tuo muumion nimi on muuten tullut muumioinnissa käytetystä maavahasta, bitumista, joka on persiaksi mumaia tai momaya. Jos elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja se on siitä kiinni, palsamoidaanko minun eloton ruumiini, niin jääköön minun osaltani elämä jatkumatta, sillä en missään nimessä sallisi, että ruumiini palsamoitaisiin.

Hui, ihan ällöttää lukeakin, vaikka toisaalta me saamme tietää paljon enemmän heistä koska noin tekivät ja vielä ne hautakammiotkin rakensivat ja kuolleiden laakson.

Nyt kun olen jo pari iltaa lukenut Michael Newtonin "Själarnas resa" nimistä kirjaa joka kertoo kuoleman ja syntymän välisestä olotilasta, niin eivätpä tosiaan vainajat oikeastaan välitä yhtään siitä minne heidät haudataan ja miten.

Olen vasta alle 150 sivua lukenut vaikka pitkälle yöhön on kaksi iltaa hurahtanut, mutta voin jo nyt sitä kirjaa on suositella, se on valtavan mielenkiintoinen. Luen oikein hitaasti ja ajatuksella. Olen aika varma siitä että se on suomeksikin käännetty ja varmaan Adlibrikseltä tilattavissa. Jotain "sielujen matka" voisi olla suomeksi. Alkuperäinen; Journey of souls.
Itse nuukuuksissani tilasin sen pokettina ja piti hakea lisälamppukin kun oli niin pieniä kirjaimia. Maksoi sitten tosin vain noin 5 €.

Kirja perustuu Michael Newtonin kymmenen vuoden tutkimuksiin missä hän on hypnotisoinut satoja asiakkaitaan ja nämä ovat yksityiskohtaisesti ja aika yhtenäisesti kertoneet siitä olotilasta mitä on sen "tunnelin" jälkeen. Niitä kirjoja joissa hetkeksi kuolleet kertovat noista tunnelikokemuksistaan on vaikka millä mitalla, mutta tämä on kyllä moninkertaisesti mielenkiintoisempi.

Tuo kirja on saatavilla Suomeksikikin ja siitä on lisätietoa täällä . Sen saa kirjastostakin. Helsingissä niitä näkyy olevan 7 kappaletta. Varaan ja lainaan, kunhan ehdin.