Päivän ilot

Minulla on kahdet viimeksi ostetut bikinit Finnwearia. Taitavat olla 3 ja 4 vuotta sitten ostetut, ja ainakin vielä ovat topakassa kunnossa. Etsin taas uusia, sillä olen aika hoikassa kunnossa. Käytyäni läpi niin urheilu- kuin naistenvaateliikkeidenkin valikoimaa, ja tuskailtuani kymmenissä sovituskopeissa minä luovutin. Niiden pitää istua täydellisesti, muttei sellaisia vain löytynyt. Siksi kursin vanhoja pienemmiksi, kun on tuo kuppikokokin pienentynyt.

Tänään olen paininut sekaisen vaatehuoneen parissa. Sinne kun oli kertynyt tavaraa jos jonkinmoista. Kun lapset kasvavat jää kaikenlaista joutilaaksi, enkä aina ehdi heti kiikuttaa niitä varastoon. Homma on edelleen kesken, mutta hyvällä mallilla. Jo nykytilanne ilahduttaa. Sämpylätaikina kohoamassa, eli pian taas leivomme lasten kanssa Aamulenkkikin tuli tehtyä naperon kanssa leikkipuistokäynteineen. Taidamme olla aika suosittuja naapuruston koirien keskuudessa, sillä vanhojen tuttujen lisäksi saimme uusiakin karvaisia kavereita. Kuten eilenkin. Minusta koiraihmiset ovat yleensä tosi kivoja, ja jäämmekin usein pitkille jutuille heidän ja koirien kanssa, kunhan ensin varmistamme sopiiko se.

Koiraihmisiin on lapsiperheiden todellakin usien helppo saada kontakti. Aikuisten kohdalla taas olen huomannut monta mielenkiintoista ilmiötä.

Omalla alueellamme on paljon koiria. Aloimme kerran kahvipöydässä Rouva Taunolan kanssa laskea tyylliin "Se musta pieni, se äijä joka kävlee rolaattorilla jolla on mäyräkoira, se toinen mäyräkoira joka on sen tädin, villakoiraämmän rakki..." Viidessä minuutissa muistimme kolmisenkymmentä eikä siinä ollut kai edes puolia.

Kuten huomaatte, emme tiedä sen enempää koirien kuin heidän omistajiensakaan nimiä mutta eivät vaikuta tietävän koiranomistajat itsekään. Sekä tytärpuolella että vaimon siskontyttärellä on koiria ja tämä koiraihmisten maailma on jotain aivan omaansa. Kaikki lähiön koiranomistajat tuntevat toisensa mutta ainoastaan koirien kautta. He eivät myöskään koskaan puhu toisistaan, ainoastaan koirista, ja juoruilu on usein samaa tasoa kuin tädit kirkkokahvilla.

"Mä kävelin kato Mustin kanssa mut sitte tuli se musta sekarotunen ja Musti alko murista mut sit se sekarotunen tuli nuuskimaan ja Musti veti kuononsa taakse päin ja sit se sekarotunen..."

Tai:

"Ooksä kuullu että se cockerspanielinarttu kävi kiinni Bellaan!"

Kun tauno kysyy että keneenkä Bellaan, onko se se tyttö joka jakaa lehtiä, on vastaus "Ei kun se kultainen noutaja". Koirakansa tuntee koirat muttei välttämätta niiden omistajia, mitä he tekevät siviilielämässään jne. Juttu koskee ainostaan koiria ja koirien elämää.

Toki voidaan myös saada selville mitä mieltä ollaan esimerkiksi mainitusta villkoiraämmästä, sillä villakoira ei kävele niin kuin pitäisi on kasvattamaton, joten ämmässä on tietenkin myös vikaa. Mutta tämä tulee esiin ainoastaan koiranäkökulmasta. Kun taas vertaa Rouva Taunolaa ja itseäni, niin emme mekään pidä villäkoiraämmästä, mutta sillä erotuksella että määrittelemme hänen käytöksensä hänen itsensä mukaan (kaamee juoruakka), villakoiraa käytetään ainoastaan tunnistamisvälineenä.

Tauno, sellaista se elämä joskus on (koira)seurapiireissä. En tiedä johtuuko se meidän koirattomuudestamme, mutta myös ihmiset ovat jollakin tapaa tulleet tutuiksi. Siis sellaiset, joita näkee usein ja säännöllisesti. Joku on leski, joku kotoisin Lapista, jollakin rankka työ jne. Koirien suhteista kuulemme kyllä, mutta ne asiat on aina kerrottu huumorilla tai todeten kuten kuvaus säästä. Ehkä tämän alueen koirilla on mutkattomat suhteet? Koiraihmisten keskinäisistä suhteista ei kuule koskaan mitään. Näkemämme tutut saattavat olla joskus jututtamassa toisia tuttuja jne., mutta koska emme varsinaisesti noihin seurapiireihin kuulu, meiltä ehkä salataan jotakin. Ja hyvä niin

Niin, ja koirien nimet ovat jääneet mieleen jopa pikkumiehelle, mutta ihmiset ovat pysyneet nimettöminä.

Tähän keskusteluunhan pitää villakoiraämmänkin tulla mukaan kun on niin mielenkiintoinen aihe.

Tällä kylällä ovat talot niin kaukana toisistaan ettei täällä tapaa juuri koskaan ketään koiralenkillään, ei koirallista eikä koiratonta kävelijää, siksipä muistelenkin "edellistä elämääni."
Vaikka se kylä oli maalla niin siellä olivat ne sinänsä isot tontit toisissaan kiinni ja niitä taloja ehkä noin sata. Voi kulkea pitkän lenkin äärimmäistä tietä joka meni lähes koko alueen ympäri tai oikaista vaihteeksi jotain toista katua pitkin.
Vasta muuttaneinakin saimme nopeasti puhetuttuja juuri noilla koiralenkeillämme.

Äkkiä oppi tietämään minkä värisissä taloissa ja missä siellä ne koiranomistajat asuivat, heidän sukunimensä ja useimpien etunimetkin. Koiranomistajat puhuivat toisista koiranomistajista käyttäen heistä niitä nimiä joihin kyläläiset olivat tottuneet. Oli esimerkiksi Tullaren jota kutsuttiin niin koska hän oli tullimies, Östtyskan joka oli itäsaksalainen, fiskhandlarn joka oli siis kalakauppias, Lappen joka oli pohjoisesta kotoisin. Sitten oli paljon niitä joita kutsuttiin sukunimeltään kun heistä puhuttiin, rouva Olsson, herra Höglund j n e. Sitten oli aivan vain muutamia joista puhuttiin vain etunimellään, Sven, Egon. Minä varmaankin olin Finskan ja mieheni Kocken, arvelisin , jos nyt eivät jotkut sitten sukunimeämme käyttäneet.

Jos ihmiset sattuivat olemaan pihoillaan, niin aina oli tapana tulla tontinreunaan puhelemaan koiralenkillä olevien kanssa ja niin me teimme itsekin. Ei toki vain koirista vaan kaiken maailman tapahtumista ja ajankohtaisista asioista sitä puheltiin. Ei juuri koskaan mistään henkilökohtaisuuksista ja oikeita juoruja missä tarkoituksena olisi ollut puhua paskaa ihmisistä, kuuli tuskin koskaan. Jos jonkun tiedettiin sairastuneen tai jotain muuta erikoista oli sattunut, niin se kyllä kerrottiin mutta ei perheiden sisäisistä asioista.
Olihan siellä varmaan lähinaapureiden kesken niitä kunnon juorukerhojakin ja jotain joskus meidän kaikkein lähin naapurimme kertoili ja informoi.
Siksi kai se niin mukavaa olikin olla koiralenkillä sillä kylällä, sai puhella niitä näitä ja ihan arkipäiväisiä asioitakin mutta koskaan ei ollut edes tunnetta että "mitähän ne meistäkin mahtavat puhua." Mainioita tuttavuuksia olivat ne koiraihmiset siellä.

Koirista tiedettiin nimet, iät, rodut, käytökset ja sairaudet. Me tiesimme lisäksi vielä senkin pitivätkö ne koirat kissosista vai eivät kun pari kissaamme onnistui melkein aina livahtamaan mukaan noille lenkeille ja usein istuivat olkapäällä kannettavina liftaamassa.

Tänään alkoi huvittaa, kuinka nopsaan pikkulapsi omaksuu, että ilmavaivat ovat jotenkin merkittävä asia. Niille saatetaan nauraa, ne voivat olla kiusallisia, tai ehkä ne ovat niin tavallinen asia että puheissa tulee useamminkin esille.

Olimme vaatekaupassa, kun tytär halusi jotakin uutta päälleen tulevaan koulukuvaukseen. Hän oli jo sovituskopissa,kun minä tapani mukaan nuuskin alerekistä josko sieltä löytyisi edullisia lastenvaatteita. Äkkiä nenääni tulvahti vieno rupsun haju. En tunnistanut omakseni, ja siinä ihmettelin asiaa, kun pojannappula äkkiä sanoi hyvin tärkeällä äänellä: "Minä pierekkelen kaupassa."

Pitkä työputki päättyi ja tänään alkoi neljän päivän vapaa. Jo siinäkin on ilonaihetta, mutta sinänsä raskas työpäivä sai toisenlaisenkin kruunun. Illalla nappasin paikallisen valokuvausseuran kuukauden kuva kilpailussa ykkös sijan. Osallistuin kisaan ensimmäistä kertaa. Kuvia arvojärjestykseen laittettaessa ei ollut tiedossa mikä kuva on kenenkin ottama. Näin ollen kuva puhui itse puolestaan. Vähänkö siistiä.

Palju õnne Ramo! Kas seda saaks siin ka näha?

Agnes kirjoitti:

Palju õnne Ramo! Kas seda saaks siin ka näha?

Toki. Kyseessä oli tällainen kuva ilotulitusraketista jonka otin viime aastavahetusel. Kuvakisan aiheena oli "Juhlat". Minulla on todella vähän kuvia jotka jotenkin liittyisivät juhliin. Ajattelin että tämä saa kelvata. Tässähän juhlitaan uutta vuotta.

No ei herranpieksut ole ihme että voitit sen kilvan, tuohan on aivan älyttömän onnistunut kuva! Laita toki johonkin muuhunkin valokuvakilpaan sama kuva, ties mitä sillä vielä voitat,,,

Tõesti meeliülendav pilt!!! Sul on kindlasti neid ilotulitus pilte veelgi, nendest võiks ju terve sarja teha ja näiteks igal aastavahetusel panna sarjale nimi "2011", "2012", "2013" jne. Iga aastaga kindlasti midagi uut ja kunagi ehk saja aasta pärast vaadatakse, näe selliseid rakette lasti vana-aastaööl, nüüd oleme ise "raketid"
Teisalt aga..., alles see aasta algas...

Tutkin tänään sähköpostiani ja ilahduin kovasti, kun olin saanut sähköisen e-kortin, jossa oli tavoitettu isän syvin olemus sataprosenttisesti.

Haahaa, mitä enemmän tuota Urpon saamaa kuvaa katselee, sen enemmän siitä pitää! Se vain yksinkertaisesti ON aivan ihana lyhtyineen, saaveineen karvalakkeineen ja huopatossuineen. Hevosen valjastusvehkeetköhän ne on nuo kädessään olevat, kun näyttäisi että siinä on längetkin käsivarrella?

Meillä on päivän ilo se että vihdoinkin tokeuduttiin vaihtamaan talvirenkaat autoon ja että ne kesärenkaat sai irti melkein ilman palkilla hakkaamista. Se pitkäksi venytettävä pultinirroitusavain katkesi kuitenkin, jo toinen parin vuoden sisälle. Ei ne kestä mitään. Onhan autossa aina se alkuperäinen lyhyt mutta paljon ketterämmin käy sillä pidemmällä. Pitää muistaa ostaa taas ennen kevättä uusi. Minusta on aika kummallista ettei ne kestä edes tavallisen normaalin miehen käsivoimia.

Ensimmäinen katsastus meni hienosti viikko sitten ja jos ei olisi mennyt niin olisin ollut pettynyt.

Kun on täysin tyyntä ollut ja 11 astetta ulkona mittarissa, niin kesäinen tunnelma ulkona pilvisyydestä huolimatta. Jatkuisi vain koko viikon!

Kyllähän tuollaisesta säästä voi jo iloita Meillä satoi yöllä räntää ja nyt on varmaan asteen verran pakkasta. Lunta tänne ei kuitenkaan ole luvassa.

Iloitsen mukavasta päivästä, puistoreissusta pikkumiehen kanssa, täydestä vatsasta ja siitä, että saan olla omassa kodissa rennosti sohvalla kirjoittelemassa pikkuisia kommentteja maailman parhaaseen Periferiaan!

Niin, ja siitä ilo myös, että sain lattiat pestyä. Kätevä emäntä!

Olen iloinen tänään siitä, että sain auttaa erästä vanhaa rouvaa maksamaan puuttuvan osan bussilipun hinnasta. Peräti 30 senttiä. Tulimme Martin markkinoilta ja nousimme bussiin samalla pysäkillä. Rouva taisi muistaa väärin bussilipun hinnan, jotka nousevat vuosi vuodelta, ja hän oli mitä ilmeisimmin ylittänyt varaamansa budjetin Kaapelitehtaan kahvilassa ryypiskellen Vana Tallinnaa ja Saku Kuldaa . Hän, ihmetteli, ettei ennen tällaista höveliyttä ole bussissa hänen kohdalleen sattunut. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun rouva oli laatimansa budjetin ylittänyt.

Toinen ilonaihe on se, että tein Martin markkinoilta arvokkaita löytöjä. Mm. 5-osaisen Eesti murded kirjasarjan. Se on peräisin neuvostoajalta, mutta mihinkäs ne murteet erityisemmin muutamassa vuosikymmenessä muuttuvat. Ostin myös muutaman muun kirjan huikeaan 0,20:n euron hintaan.

No Urpo, sa oled tõelise leiu saanud, see huvitab isegi mind, see murderaamat.
No sel toredal memmel oli õnnepäev ja tore, et sinulgi.

No minulle jotain todellista oli se, että soitin vanhalle opekaverille. Enhän nykyään tapaa ystäviäni, koska hoitelen vaan lasta.
Opekaverilla on lapsi hoidossaan, jonka vanhemmat ovat huumenistejä. Siis ystäväni hoitaa tuota pientä lasta ja pitää jo häntä omanaan. Kaveri ei itse saa lapsia. Ja on nyt saanut tyttären. On aika rankkaa kasvattaa lasta, joka ehkä viedään jonain päivänä pois.
Mutta nyt sovimme, että, ensi viikolla tapaamme meidän pienten lasten kanssa.
Siellä on minun pikku Emi ja tyttö, jota varmasti rakastetaan tässä maailmassa.
Toivotan niin paljon onnea kaikille pienille lapsille, joita vanhemmat eivät näköjään halua heidän elämäänsä.

Tuollaisessa tilanteessa, kun vanhemmat eivät ole kykeneväisiä huolehtimaan lapsistaan, on parasta etteivät sitä tee. Tuolle lapselle se paras ratkaisu olisi kuitenkin, että vanhemmat hakeutuisivat hoitoon heti ja pääsisivät kuiville, sitten he voisivat alkaa olla vanhempia ihan oikeasti.

No, nyt saatte uutta aktiviteettia Emilian kanssa.

No ystävä ja miehensä on hoitanut tyttöä jo monta vuotta. Oli niin säälittävää kuvailla ystävän kyyneliä, kun kertoi, että nuo vanhemmat, jotka ovat ihan huumekoukussa, voivat ottaa tytön takaisin milloin haluavat. Eivät ehkä itselleen, koska eivät kykene hoitamaan lasta. Mutta, jos päättävät niin lapsi voidaan viedä minne nuo ihmiset haluavat.
Nämä ovat niitä lakijuttuja. Ystäväni miehineen eivät ole mitään, kun lasta aletaan riepotella.

Aivan noin yksioikoista se ei käsitykseni mukaan kuitenkaan ole. Vaikeita asioita kertakaikkiaan. Toisinaan on vanhemmilta viety lapset hyvin keppoisin perustein ja toisinaan lapsista ei välitetä vaikka todella pitäisi jotain tehdä.

Aina on oltava hyvin vahvat perusteet ennenkuin kenenkään lapsia huostaan otetaan ja niin sen on oltavakin. Se on aina traumattinen kokemus lapselle se vieraaseen perheeseen siirto. Usein se on myös äärettömän väärin kun sijoitusperhe alkaa tiedostamaan sen lapsen omakseen ja suoraan sanottuna yrittää estää biologisia vanhempia jopa tapaamasta lastaan.
Edes tuossa alielin kertomassa tapauksessa en usko että se biologinen perhe koskaan voi ottaa takaisin lastaan sijoittaakseen hänet toisaalle itse valitsemaansa paikkaan.

Olen aika varma siitä että tuokin huostaanotto on vain siirretty pakollisesta vapaaehtoiseksi ja se ei merkitse sitä että vanhemmat voisivat hakea hänet miten lystäävät. Se muistuttaa kuitenkin kasvatusvanhemmille sen tosiasian että he kohtuullisen hyvääkin maksua vastaan ovat hoitaneet toisen biologista lasta parhaan empatiakykynsä mukaan sen lapsen parhaaksi. Lähes kaikkiin lapsiinhan kiintyy ja toimii kuin omansa olisi, mutta siinä sen väliaikaisuuden tiedostamisen on kuitenkin oltava selkärangassaja muistettava että kysymyksessä on lapsi jota maksua vastaan on luvannut auttaa. Ei adoptiolapsi tai oma biologinen lapsi.

En tiedä miten on Suomessa mutta ainakin Ruotsissa on lapset huostaanotettu aika kevein perusteinkin ja 70-80 luvulla suomalaislapset olivat aikalailla niissä tilastoissa ylhäällä.
Jonkin verran tiedän niistä perusteista joilla silloin lapsia otettiin huostaan ja nykyisin sitä ei enää tehtäisi samoissa tilanteissa.
Nämä ovat niin herkkiä tilanteita että on vaikea tietää onko joku määrätty tapaus oikein vai väärin. Kuitenkin, jos ei ole adoptoinut tai synnyttänyt ja maksaa siten kaikki kulut itse, niin koskaan ei toisen lasta saa alkaa omakseen laskemaan.

Lapset ovat sellainen aihe, että kaikista pahimmat väärinkäytökset tässä maailmassa kohdistuvat valitettavasti juuri heihin. En pysty aina edes lukemaan kaiken maailman juttuja erilaisista lapsikohtaloista.. Itse kun sitä tekee kaikkensa lasten eteen näillä voimilla ja taidoilla mitä on.

Mutta on myös sellaista lasten laiminlyöntiä, että periaatteessa on asiat hyvin mutta lapsia pilataan opettamalla heille vääriä arvoja ja heidän henkisessä kasvussaan on puutteita, joita ei edes lastensuojelujärjestöt voi toimillaan mennä korjaamaan. Tuollaisia lapsia näkee nykyään yhä enemmän, kun maailmassa on niin epätasaisesti jakautunut yltäkylläisyys. Ne pilatut lapset ovatkin ns. hyväosaisia, mutta tasapaino ja perusturva puuttuu.

Aina olen sitä ajatellutkin että sinun lapsesi Alma ovat todella onnekkaita kun heillä on niin vastuuntuntoinen ja hyvä äiti. Vaikka on ekonomisesti tiukkaa, niin kotona tehtyä ravitsevaa ruokaa on pöydässä ja äiti se turvallinen joka määrää eikä lapset. Alman lapset tulevat vielä vanhuksinakin muistamaan miten hyvä lapsuus heillä oli, se on satavarmaa se!
Monet päiväkodeissa työskentelevät kertovatkin että usein ne rikkaiden lapset ovatkin niitä huonoimmin hoidettuja joilla likaiset vaatteet, jatkuvasti myöhästelevät vanhemmat ja muutakin outoa huomataan. Mitään ei tietenkään voi yleistää joten onhan heissä oikein järkeviäkin jotka eivät pilaa Alman kuvaamalla tavalla lapsiaan.

Kun olen niissä sosiaalisissa toimissa työskennellyt niin tässä putkahtaa mieleen kaikenlaista mitä on joutunut setvimään lastenkin osalta siinä sivussa. Jotenkin niin älyttömiäkin juttuja ettei edes viitsi kertoa.
Itse olin ensimmäisen kerran virallisena lastenvalvojana 29-vuotiaana eräälle suomalaisperheelle. Aivan liian nuori niin äärettömän raskaaseen hommaan mutta kun se perhe ei osannut ruotsia niin onnistuivat sosiaalitoimiston työkaverini puhumaan senkin sivutoimekseni.

Nyt ollaan kyllä Päivän ilot ketjussa sorruttu sivuraiteille, vähintään off topicin puolelle mutta kerronpa tässä vielä yhden jutun. Puhuin sisarentyttäreni kanssa puhelimessa eilen. Hänen 17-vuotias tyttärensähän meni Helsinkiin teatteriin kahden kuukauden työharjoitteluun. Se teatteri oli muuten Tikkurilan teatteri ja on ollut siellä nyt puolitoista viikkoa. Viihtyy oikein hyvin ja kokee että on niin mielenkiintoista ettei sitä edes työnä koe koska saa suunnitella ja käyttää sekä mielikuvitustaan että taiteellisia lahjojaan.

Eilen kävi niin että hänelle oli annettu joku paljon aikaa vievä puuha ja oli siihen kovasti keskittynyt kun yhtäkkiä sammuivat valot ja tuli aivan hiljaista. Teatterin väki oli yksinkertaisesti UNOHTANUT hänet sinne kotiin lähtiessään! Oli kuulemma aika kolkko paikka esimerkiksi kellarin osalta missä hän ei oikein mielellään pitkään ollut yksin edes valoisassa kun siellä kaikenlaista rekvisiittaa on. Valonappia etsiessään ja ulko-ovea kohti hapuillessaan alkoi hän tuntea lähes paniikkia koska herkkänä tyttönä ja omasta kokemuksesta hän tietää että kummituksiakin ihan aidosti on olemassa, kotikummituksensa kanssa kun toisinaan jopa "keskusteli" koputtelun avulla. Kotikummituksen hän koki itseensä ystävällisesti suhtautuvaksi mutta mietti millaisia teatterin kummitukset mahtaisivat olla. Terästäytyi sitten ajattelemaan järkevästi ja jossain ulko-oven lähettyvillä löysi sen valonapinkin.

Valot saatuaan hän jopa kiersi tarkastamassa että kaikki oli ok eikä mitään sähköjuttuja unohdettu päälle ja sanoi miettineensä että onpa tässä nyt hänelle koko isosta teatterista vastuu annettu joten otanpa sitten sen. Onneksi ulko-oven sai auki sisältä päin. Hän rynkytti vielä ulkopuolelta ovea että ihan varmasti on lukossa ja soitti sitten äidilleen. Oli aikonut maanantaina paikalle päästessään muina miehinä kysäistä että onko hän jo niin luotettavaksi todettu että koko teatterin vastuu jätetään hänelle kun sinne yksin jätettiin.

Aikamoisen "vastuun" on nuori nainen saanut, mutta taisi siskontyttösi olla todella iloinen päästyään valokatkaisijan kautta pihalle? Voin kuvitella hänen tuntemuksensa siellä pimeässä, kun en mikään pimeän ystävä ole.

Kiitos Sadeca noista lämpöisistä sanoistasi. Kyllähän tuo jälkikasvuni näyttää äitiään aidosti rakastavan, ja kiittävätkin sitten omalla tavallaan pärjäämällä hyvin kodin ulkopuolella.
Piti kirjoittaa jo eilisen iloihin, mutta jäin hetkeksi silloin miettimään alielin tuttavien sijaislasta.. Kuitenkin olin eilen iloinen, kun iso poika kertoi saavansa melko varmasti tämän toisen kurssin aineista arvosanoiksi kiitettävän kaikista paitsi yhdestä aineesta. Siinä kun koemenestys jäi kasin ja ysin välille, niin ilmeisesti tiukempaan vetää. Olen kiittänyt häntä viime aikoina viikottain siitä, että jaksaa olla innostunut oppimisesta

Tässä vielä palaan kummituksiin. Tampereella Keskustorilla ovat ihmiset saaneet totutella Jarno Vesalan videoinstallaatioon. Siinä Palanderin talon ikkunasta kurkistaa.. kummitus!

http://moro.aamulehti.fi/2011/12/08/hui-kurkistaako-palanderin-talon-ikkunasta-kummitus-katso-videolinkki/