Aavistuksia

Sadeca kirjoitti:

Ajattelen että monet aavistelevat asioita etukäteen tai tietävät tapauksia mistä voisivat täällä kertoa. Mitä hyvänsä aavistuksia.

Itse ajattelin kertoa joitain tapauksia kuolemansa edeltä käsin tietäneistä sukulaisistani. Se etukäteistieto näyttäisi olevan normaalia isänäitini suvun puolella ja periytyneen meidänkin perheeseen asti.

Isäni miespuolinen serkku kuoli kymmeniä vuosia sitten hieman yli 40-vuotiaana sydänkohtaukseen ollessaan setäni kanssa veneellä kalastamassa. Sitä en oikeastaan tiedä aavistiko hän kuolemansa mutta vaimolleen sanoi kalalle lähtiessään että "kalaa kyllä saat mutta mahtaako sinusta olla tänään sen syöjäksi, minusta ei ainakaan."
Hänen toiseksi nuorin poikansa oli 8-vuotias ja koulussa sinä päivänä. Hän kertoi että yhtäkkiä hän sai koulussa hyvin vahvan tunteen siitä että kotona on isän takia asiat hullusti. Hän kertoi siitä opettajalleen ja pyysi lupaa saada lähteä kotiin ja saikin sen luvan. Hän kertoi että hän juoksi niin kovaa kuin jaksoi koko sen kolme kilometriä pitkän polun kotiinsa, vain todetakseen että isän ruumis oli juuri nostettu veneestä rannalle. Leski elää vieläkin ja yhdessä kertoivat sen noin tapahtuneen.

Äsken tuolla toivotellessani tervetulleeks uutta kaveriamme, kerroin, että olen täällä roikkunut. Tarkoitin siis sitä, että olen unohtanut kirjautua ulos ja myös kone on jätetty vain lepotilaan. Näin näyttää, että olen pitkin yötä täällä seikkaillut.
No niinhän se ei ole vaan vanha ihminen sekoilee täysin.
Sadeca, olen siis Virossa ja nettiyhteys viimeinkin toimii.
Mutta nyt vastaukseen sinulle:
Äitini, joka on Lapista kotoisin puhui etiäisistä. Ne ovat ne tunteet, joista kirjoitit. Tietynlainen tietämys tulevasta, ilmeisesti vaikeissa tilanteissa. Jotenkin tajunta kirkastuu ja laajenee tavalla, jota lääketiede ei pysty selittämään.
Aitini kertoi esimerkiksi tällaisen tarinan. Pikkuveljeni oli hyvin sairas, siis kuolema oli lähellä. Äiti oli hississä jossa oli hänen kuolleita sukulaisiaan. Myös sairas pikkuveljeni oli siellä. Tietyssä kerroksessa muut (siis jo kuolleet) lähtivät pois mutta iso-äitini silloin jo edesmennyt sanoi äidille, että sinä ja poikasi ette tule tässä ulos vaan jatkatte matkaa.
Nämä jutut eivät hirvitä minua. Olen syntynyt niihin. Tässä voisi viitata meidän aikaisemmin käymäämme keskusteluun. Kaikkea hyvää. Yritän tänään osata edes kirjautua ulos. Mutta en ihan vielä. Käyn lueskelemassa muiden viisauksia.



Editoitu Alman toimesta, toivottavasti meni edes lähelle sitä mitä halusit, aliel.

Sadeca kirjoitti:

Etiäiset tosiaankin aliel. Olin jo melkein unohtanut ne. Talvisin pääsi lapsuudenkodistani liikkeelle oikeastaan vain hevosen kyydissä tai suksilla koska lähin maantiekin oli yli 50-luvun puoliväliin 5 km päässä. Etiäiset todettiin hyvinkin usein ja niitä ei osattu edes kummastella kun olivat jotenkin niin täysin luonnollisia. Parhaiten ne toimivat perheenjäsenten kohdalla mutta toisinaan vieraidenkin. Kun joku perheenjäsen oli tulossa kotiin niin suksien asetus ulkoseinää vasten kuului hyvin selvästi tyypillisenä sen synnyttämänä kolinana. Toisinaan kenkien tömistelykin ulkorapulla koska sillä tavalla karisteltiin liiat lumet niistä. Joku varttitunti myöhemmin perheenjäsen tuli kotiin.
Norjan vuoristoalueella missä usein talvisin ollaan "motissa" jopa kuukausia olen kuullut etiäisten toimivan hyvin vielä tänäkin päivänä. Mitähän mahtavat sitten ollakin, mutta sivilisaation ulkopuolella näyttäisivät parhaiten toimivan.

Kun veljeni syntyi kotona lähes neljä vuotta minua ennen, niin itseoppinut kylän "kätilö" tutki tervettä poikaa hyvin tarkkaan ja mietteliäänä. Hän sanoi isälleni että poika ei ehkä selviäisi aikuiseksi asti koska hän näki "mustat sormikkaat" hänen käsissään. Isäni sanoi katsoneensa katsomasta päästyäänkin eikä nähnyt käsissä mitään erikoista. Veljeni kehittyi täysin normaalisti ja oli terve 1½ vuotiaaksi asti. Sitten hän sai aivokalvon tulehduksen eikä häntä pystytty pelastamaan. Vanhin samanaikaisesti samaan tautiin sairastunut sisareni oli myös kuolemankielissä mutta selviytyi.
Isäni kertoi että tuo kätilön kanssa käyty keskustelu muistui kovin selkeästi mieleen veljeni kuoltua.

Tämä tuntuu niin todelta. meillä kaikilla on kokemuksia "tuonpuoleisesta" ainoa asia on ettemme tiedä siitä oikeastaan mitään. Mitä on siis rationalisuus. Minun mielestäni siihen voisivat vastata Ramo ja Tauno Taunola. Uskomattoman hienoja kyynikkoja molemmat.

On minullakin pieni kokemus tuo puoleisesta. Olin muutaman vuoden töissä Suomalaissella kansankorkeakoululla
ja siellä tutustuin yhteen opettajaan. Jo ensi tapaamisella tuntui kuin olisimme tunteneet aina.
Hänen kanssaan pidimme yhteyttä vielä senkin jälkeen kun olin jo lopettanut.

Hän sairastui pitkä aikaisesti, mutta yritti kuitenkin olla töissä ja kaikki uskoivat että hän paranisi, mutta niin ei vain
käynyt. En ollut hänen kanssaan yhteydessä moneen kuukauteen ja kuulin sitten että hänen lapsensa olivat
hakeneet hänet Suomeen. Sieltä sain häneltä vielä viestin ja osoitteen majliin.

Koululla tehtiin hänelle DVD levy jossa koko henkilökunta esitti hänelle tervehdyksen. Minultakin kysyttiin jos
haluan olla siinä mukana. Tietenkin halusin ja sanoin että toivottavasti tulet meitä vielä tapaamaan.

Eräänä yönä näin sitten unen: hän tuli koululle ja kahvilassa tapasin hänet ja sanoin että tulithan vielä niinkuin sanoin
ja halasin häntä. Muutaman päivän jälkeen sain tiedon että hän oli nukkunut pois samana yönä.

Sain hänen tyttäreltäänsain kirjeen jossa oli hänen ristipistotaulunsa ja tiedon että hän oli vieraillut muidenkin luona.

Siitä on nyt melkein vuosi.
On vähän kumma juttu kun äidin poismenosta viime kesänä ei tullut mitään aavistusta, mutta vieraan ihmisen kuitenkin.

Tämä nyt ei varsinisiin aavistuksiin kuulu, mutta kuitenkin sinne päin. Joudun olemaan usein työni puolesta tilaisuuksissa, joissa on useampia tai jopa paljon ihmisiä. Lähes poikkeuksetta kohdistan mitään ajattelematta ja ilman sen kummempaa huomiointia katseeni ihmiseen, joka suorastaan tuijottaa minua. Tällaista sattuu usein myöskin vapaa-aikana väkijoukossa ja katseeni suuntaaminen on ihan spontaani reaktio ali- tai ylitajunnan havaintoon siitä, että joku katsoo minua. Joskus tunnen selvästi, että joku tuijottaa, mutta en viitsi jostakin syystä katsoa takaisin. Lieneekö syy siinä, että useimmat hämmentyvät, kun havaitsen heidän tuijotuksensa ja pitävät käytöstään epäsopivana, jota tuollainen salakatselu joskus kieltämättä onkin.

En ole aikaisemmin kysellyt keltään, mutta luulen kyseessä olevan varsin yleinen ilmiö. Haluaisin tällä viestilläni saada vahvistuksen siihen, että lähes kaikki ihmiset kokevat joskus samoin.

No mina tunnen ja näen seda väga tihti. Mõni tuleb tänaval vastu, vaatab ja teretabki ja mina vastu tervitavana vaatan siis ka ja jään hämmeldunult mõtlema, kust ta mind tunneb? Ja siis bussis. Töölt väsinuna, omis mõtteis, kõrvaklapid peas kuulan muusikat või raadiot taban end kedagi vahtivat. No okei vaatab, et mida see mutt kuulab kõrvaklapid peas, aga siis taban end koguaeg pilkude risttule all, no vaadaku, ei huvita.
Samas näen bussipeatuses meeldivat meesterahvast, kenasti riides ja pikka kasvu ja jään teda vaatama, mitte päris vahtima, aga silmanurgast piilun... Mõtlen, miks ta üksi, äkki teretaks ja teeks tutvust

Kyllä se taitaa kaikilla toimia samoin tuo tunne toisen tuijottamisesta. Aina ei ehkä itse ole yhtä avoin ja tunne sitä yhtä selvästi mutta toisilla kerroilla sitäkin selvemmin.

En tiedä onko muilla samanlaista "häiriötä" kuin minulla että joskus kuulen nimeäni huudettavan. Sen siis "kuulee" mutta se on kuitenkin hiukkasen "erilainen" ikäänkuin etäisempi kumeampi tai jonkun torven läpi huudettu huuto. Kuitenkin niin todellinen että esimerkiksi kadulla ollessani yritän nähdä sen huutajan ja joskus olen jopa ääneen huutanut kysymyksen "mitä" samalla kun yritän löytää sen "tutun" ihmisten joukosta. Onhan se nolottanut kun ei missään huutajaa näy ja nykyisin katson ensin enkä heti huutele . Noin kerran vuodessa tuota tapahtuu joskus parikin.

Voisin hyväksyä ajatuksen että se olisi jostain toisesta dimensionista lähtöisin se nimeni huuto mutta koskaan en löydä mitään järkisyytä miksi se tapahtuu. En ole vaaratilanteessa, en tekemässä mitään muita vahingoittavia touhuja vaan ihan sitä normaalia arkielämäääni elämässä. No siinäpähän karjukoot kunhan eivät hakemaan tule kun tässä kohta pääsen kohta nautiskelemaan oloneuvoksena olostakin
Itseasiassa ajattelen että jopa tällainenkin olisi yleisempää kuin mitä ihmiset uskaltavat ääneen myöntää leimautumisen pelossa.

Tuosta huudosta en osaa sanoa, mistä se johtuu. Kukapa tietää, vaikka nimeäsi huutele joku olento jostakin muusta ulottuvuudesta ja sinä olet niin herkkä, että kuulet sen. Kyllä minäkin olen joskus kuulevinani minua huudettavan, mutta tämä tapahtuu aina väkijoukossa ja arvelen kuulleeni väärin tai jotakin muuta Urpoa huudetun.

Aika monet naiset tuntuvat aavistavan, että heidän takapuoltaan katsellaan . Minulla on omakohtaisia kokemuksia. Usein, kun katseeni on harhautunut ihan vain esteettistä silmää ilahduttaakseen johonkin taiteellisesti kauniiseen takapuoleen, niin tuon kehonosan muu vartalo on reagoinut siten, että ko naisen käsi hakeutuu korjaamaan paidan tai puseron selkämyksen alaosaa. Kummasti naiset tuntuvat aavistavan, että heitä katsellaan, vaikka kyse olisi aivan viattomasta esteettisyydestä inspiroitumisesta.