Unelmia

Tänään saunanlaiteilla mietittin taas niitä haaveita tulevaisuudesta ja siitä eläkeajasta.

Mies on puhunut jo pitkään kuinka haluaisi elää eläketalvensa Roomassa. Vaikka ei pidä mennä asioiden edelle, niin haaveilla voi. Talvet Roomassa ja kesät Läänemaalla. Kuullostaa aika kivalta. Minullekin tuo Rooma on elämäni kaupunki. Mikään ei sitä voita. Olen ollut siellä useasti, useinmiten yksin. Mutta nyt mies on ihan tosissaan. Papukaijakin saataisiin mukaan. Ei muuta kuin autolla pöräytettäisiin Euroopan halki ja varattuun asuntoon - kiitos. On jo mokoma mennyt puhumaan eteenpäin. Meidän asunto täällä Helsingissä olisi kuulemma tosi helppo vuokrata kalustettuna yliopistoväelle. Tänne tulevat luennoitsijat sun muut ovat vailla asuntoa. Ja me kun asumme tässä yliopistojen lähellä, niin hyvin voisi vuokrata. Minua vaan harmittaa, että joku tulee nuuskimaan tavaroitani. Ehkä tuohonkin sopeudun tässä muutaman vuoden aikana.

ps. Tämä on hyvin vapauttavaa kirjoitella, kun tietää, että kukaan ei lue näitäkään epistoleja.

Unelmiaan saattaa olla helpompi toteuttaa, jos ne voi jakaa toisen kanssa, kuten aliel sinä miehesi kanssa.

Minä olen alkanut unelmoimaan yhdestä todella mukavasta ja kiinnostavasta miehestä. Siis tämä on ihastus, josta en ole vielä päättänyt kannattaisiko siitä yrittää tehdä jotakin, tai yleensä mitään. Tällaiset tuntemukset ovat sikäli kivoja, että miehen ajatteleminen saa hymyn huulille, ja alan jotenkin enemmän tarkkailla omia tuntemuksiani ja tekemisiäni.

ALMAA!! nyt vaan pökköä pesään. Onnea ei sovi päästää käsistään.

Vielä asiasta. Rakkauden ja tykkäämisen tunteet ovat joillekin ihmisille ikäänkuin huumetta. Minä ehkä olen sellainen. Sinä et sen mukaan kuin sinua olen havainnoinut. Mutta tunteiden vietäväksi on silti hienoa mennä. Ja pitääkin, koska se on juuri sitä elämää.

Kyllä minä tarvitsen sitä tunnetta aliel, ihan kuten sinäkin. Olen vain sellainen etten voi vapautua ennenkuin olen saanut kaiken entisen käsiteltyä. Tunnen ja rakastan hyvin voimakkaasti, ja olen hyvin intohimoinen myös. Isojen lasten isän kanssa meidän liittomme päättyi niin, ettei mitään kaipausta jäänyt. Vain helpotus. Mutta pikkumiehen isän kanssa on hänen hyvin epävakaaksi muuttuneen elämänsä vuoksi kestänyt pitkään irottautua, meille ei jäänyt neutraalia helpotusta, vaan molemminpuolista viha-rakkautta. Nyt kun tunnen olevani vahvoilla ja vapaa itsenäiseen elämään, olen alkanut huomata myös muita miehiä ympärilläni. Valitettavasti vapaa-ajan puute aiheuttaa sen, että on hyvin vaikea alkaa ehdotella mitään kenellekään. Tämän ihastukseni kanssa täytyy vielä puntaroida kestänkö torjumisen, kun tulee tilanteita joissa olemme jossakin määrin vielä tekemisissä.

Minulla on ollut kolme pitkää suhdetta. Ensimmäinen pojan isän kanssa. Hänen nimeään olen kantanut pisimpään. Nyt minun pikkuperhe eli poika, vaimonsa ja ne kaksi pikkurakasta lapsenlasta kantavat hänen nimeään.

Sittemmin menin naimisiin suuren rakkauteni kanssa. Sillä nimellä minua edelleen haukutaan.

Välissä oli pitkä avoliitto, joka päättyi siihen, että mies löysi nuoremman, kauniimman ja rakkaamman kuten Kylli-Täti sen aikanaan niin ytimekkäästi sanoi.

Mutta tuon avomiehen uusi liitto ei sitten toiminut. Jäljelle jäi kuitenkin tytär. Mies, koska oli fiksu, ymmärsi, että ei hänestä ole parisuhteeseen. (olikohan jo neljäs, joka meni pieleen).

Nyt olemme herran kanssa hyvissä väleissä. Ehkä jopa paremmissa kuin hyvissä. Tunnemme toisemme niin läpikotaisin, että ei tarvitse puolta sanaa sanoa ennenkuin toinen ymmärtää. Tietenkin on vähän vaikeaa olla eksänsä ystävä. Nykyinen mies ei välttämättä ymmärrä, että haluan höpötellä sen edellisenkin kanssa.

Tämmöistä tämä on Alma. Ikää kun tulee, niin myös miesosasto lisääntyy. Hienoa on, kun voi olla väleissä. Aina ei onnistu. Mutta silloin, kun kaikki menee hyvin, niin entisistä miehistä tulee tosi tärkeitä ja rakkaita ihmisiä, joiden kanssa voi sitä elämää jakaa kokemuksen pohjalta. No okei, riippuu tietenkin ihmisestä.

Ehkä tämäkin on unelmaa. Mietin tuossa jonain päivänä, että minua ei ole ikinä lyöty enkä itsekään ole koskaan ketään lyönyt enkä satuttanut.

Kerran koulussa lapsi kutsui minua joksikin saatanan akaksi. Sanoin hänelle, etten ole ikinä kuullut yhdeltäkään ihmiseltä tuollaista. Herra vastasi, että oli sinunkin aika tulla todellisuuteen. Tuosta on jo aikaa, mutta en ole vieläkään palannut siihen todellisuuteen. Minua ei ole kutsuttu rumasti eikä varsinkaan lyöty.

Tuo, jonka mielestä olin saatanan akka, on jo surullisesti menettänyt otteen todellisuuteen. Olen kuullut hänen luokkakavereiltaan, että ei mene pojalla hyvin.

Tuo toisen ihmisen satuttaminen voi olla fyysistä tai psyykkistä. Minä tässä en ole kokenut kumpaakaan. Ainakaan lapsilta. Vaikeaa ihan edes kuvitella, että joku fyysisesti kävisi minuun käsiksi. Jos teillä on kokemuksia edellisen kaltaisista jutuista, niin olen hyvin pahoillani. Ihmisen koskettamattomuus on jotenkin niin pyhää. Ei saa koskea eikä saa sanoa rumasti. Näin meillä Suomessa onneksi vielä ajatellaan.

Olen ollut onnekas itsekin tuossa mielessä. Koskettaminen on mukavampaa silloin kun se ei satu Mutta pahaa voi tehdä muutenkin ja ihan ymmärtämättäänkin.

Täällä vielä yksi lisää joka ei muista että olisi koskaan saanut lyöntiä osakseen, enkä kyllä nimittelyitäkään muista kokeneeni.

Enimmäkseen kai ne nuoret keskenään niitä nimittelyitä käyttävätkin, mutta en muista että sellainen olisi ollut tapana ennen vanhaan. Näilläkin se nimittely menee kyllä ohi, tuskin aikuisena nimittelevät enää toisiaankaan.

Vaikka tuota synkkyyden määrää ei voi määritelläkään (muuten valo tuli hetkeksi näkyviin metsän reunaan), niin tämä on sydäntalvi. Tästä ei päästä kuin kohti valoa. Ja kevättä, ja uusia suuria seikkailuja. Eli Uutta ja ihmeellistä tulevaa vuotta teille rakkaat sielut!

Tuo kuvahan on tosi nätti! Täälläkin paistoi toissapäivänä, ja ajattelin silloin, että olisipa kamera mukana.. Harmiksi oli vain kännykamera, jolla on turha toivoa kovin hyviä kuvia.

Minustakin tuo on hyvin onnistunut hieno kuva.


Toivottelen tässä sitten samalla Oikein hyvää vuotta 2013 Periferian väellekin!
Onnistumista kaikelle mitä vain suunnittelettekin ja terveyttä reippaan optimistisen mielen kera!

Kännykällä tuokin oli otettu. Mutta nyt jo uusi vuosi. Meillä oli Helsingissä uskomattoman kaunis ilotulitus. Senaatintorin ympäristö oli suljettu. Jotkut höperöt yrittivät tulla autolla ihan siihen keskustan tuntumaan. Pieleenhän tuo meni. Ihmisiä joka puolella, autot jumissa ihmismassojen jaloissa.

Mutta harvoin pääsee ihan siihen rakettien alle. Niska kenossa nautittiin kaikista niistä upeuksista. Tiedän, että maksaa ja koirat järkyttyvät. Mutta on meillä ihmisilläkin joku oikeus, eli katsoa taivaalla suurta näytelmää - edes kerran vuodessa.

Onnellista ja kaikin puolin hyvää alkanutta vuotta teille, rakkaat perifeerikot!

Toivotaan, että tämän vuoden uutisaiheet olisivat vähemmän murheellisia kuin mihin on viime vuosina totuttu. Ikävä kyllä esimerkiksi nuo itsemurhaiskut eivät enää juurikaan hetkauta suuntaan, eikä toiseen. Niihin on jo niin turtunut. Sodat, lamasta jauhaminen, eurokriisi, luonnokatastrofit ja onnettomuudet ovat uutisia, joiden tilalle toivoisi enemmän valopilkkujakin ja ikäviä asioita tapahtuisi vähemmän ja pahoinvoinnin tilalle tulisi koko maailman kattava hyvinvointi.

Uutisoinnista vielä sen verran, etten oikein ymmärrä urheilu-uutisten tulvaa. Etenkää sellaisten uutisten, jotka tulevat Pohjois-Amerikasta. Jenkkilästä toitaan koko ajan muutakin ikään kuin muuta maailmaa ei olisi olemassakaan. Joku NHL on monille iltapäivälehdille jatkuva puheenaihe, eikä varmaan kukaan urheilua seuraava ole voinut välttyä kuulemasta NHL:n lakosta. Täällä seurataan myös amerikkalaista koripalloa ja muita lajeja, joiden kiinostusta en oikein ymmärrä. Ehkä jotkut tarvitsevat jatkuvaa urheilu-uutisten tulvaa tulivat ne mistä tahansa. Sillä tavoin välttyy ajattelemasta turhia.

Pakko noista mainitsemistasi ikävistä asioista on ainakin välillä henkilökohtaisella tasolla paussia pitää. Pressavaalien jälkeen olen ainakin itse tuntuvasti vähentänyt niiden seuraamisen, vaikka jonkin verran niitä välillä luenkin.
Kansan pitäisi kyllä silti mielestäni herätä näkemään mihin suuntaan ollaan menossa, ettei tulisi liian ikäviä yllätyksiä myöhemmin.

Tämä kun on sellainen unelmaketju, niin mites niiden henkilökohtaisten suunnitelmien laita foorumiperheessämme on?
Itse olen huomannut sen että minusta on tulossa laiska. Vaikka pitäisi miettiä muuttaisiko täältä ja minne, niin siirrämme sitäkin päätöstä koko ajan hamaan tulevaisuuteen.
Mieluiten hulluttelen nyt vaihteeksi kaikenlaisissa "henkisissä" ryhmissä facebookillakin ja mukavia ihmisiä niissä onkin. Vaikka pakkohan ne asiat on hoitaa mitä eteen tulee, niin paljon enemmän päivä kerrallaan osaan nykyisin elää kuin ehkä ikinäni.

Peruspositiivisuutta elämiinne, ja se ei ole tekopositiivisuutta. Ei tiputa kuiluihin kamut tänäkään vuonna, vaan tilataan voimia ja uusia elämän tarjoamia tilaisuuksia piristämään mieliämme.