Pelihimo/Mängukirg

Pelihimo on pahimmillaan pakonomainen uhkapeleihin kohdistuva addiktio, johon tällaiset esimerkit koukuttavat lähinnä nuoria miehiä. Tosin vaiva ei ole yksinomaan nuorten miesten vaiva, sillä jokainen marketeissa käynyt on törmännyt eläkerahojaan rahapeliautomaatteihin syytäviin mummeleihin. Kaikki eivät voi voittaa. Eivät pokerissakaan ja vain pieni murto-osa on kyennyt elättämään itsensä pokeria pelaamalla. Näistä media sitten luo nuorison silmissä idoleita, mutta mitalilla on kääntöpuolensakin. Minulla oli eräs työkaveri, joka onnistui aika ajoin elättämään itsensä ammattimaisena pokerinpelaajana. Nyt hän laahustaa luuserina kaduilla ilman asuntoa ja työpaikkaa.

Pelihimo on läheistä sukua alkoholi- ja päihderiippuvuudelle. Usein ne kulkevat myös käsi kädessä, sillä nämä edellämainutut johtuvat osin sairaudesta, jonka taustalla dopamiinia käyttävän hermostoverkon toiminta on osittain muuttunut. Pelihimoinen kärsii usein myös riittämättömyyden tunteesta, ahdistuksesta ja masennuksesta. Pelaaminen tuottaa euforiaa ja tuo elämään jännitystä, jota pelihimoinen kaipaa. Pelaamiseen pakeneminen vie pelaajan hetkeksi pois reaalielämän ongelmista.

Pelihimo ei katso, kehen se kirveensä iskee. Ihminen voi olla älykäs ja arvostettu aivan yhtä hyvin kuin älyllisesti keksinkertainenkin, mutta useimmilla taustalla kummittelee jonkinlainen avuttomuuden tunne. Esimerkiksi Fjodor Dostojevski oli pelihimon riivaama, eikä voinut addiktiolleen mitään, kuten useimmat muutkaan eivät yksin selviä addiktioistaan, vaan tarvitsevat ammattiauttajien apua. Kateeksi ei käy rahapeleissä voittajaakaan.

Minun mummoni oli erittäin taloudellinen ja jopa pihi monessa asiassa, mutta rahapelejä hän kyllä tykkäsi pelata.. niissä kun saattoi voittaakin Lapsuuden lomilla teimme hänen kanssaan bingokierroksen joka päivä, olihan se meistäkin jännää, mutta myös välillä tuskastuttavaa. Kyllähän mummo voitti kaikenlaisia ostokuponkeja, joita sitten meihin ja kodintarvikkeisiin käytti, ja radioita, kahvipaketteja, ynnä muuta sälää jota nyt ainakin sillon muutama vuosikymmen sitten bingoissa palkintoina jaettiin.
Mummo muuten oli sitä mieltä, että jos voittoja ei tullut, niin se oli kiinni bingoemännistä, hih! Että tahallaan ohjailivat peliä muka siihen suuntaan, että joku toinen voitti isoja palkintoja.. Mummoni epäluuloisuus ei sittemmin kohdistunut vain bingojen voitonjaon järjestelyyn, vaan paljon muuhunkin, kunnes hän kuoli muistinsa kadottaneena dementikkona sairaskohtaukseen, mutta olipa kuollessaan pihiytensä takia ihan hyvissä varoissa. Pelihimostaan riippumatta hän hoiti talousasiat säntillisesti, ja oli velaton.

Se epäluuloisuushan onkin dementian ensioireita. Hymyilyttävä tuo Alman kertomus.
Olen tuntenut monia pelihimoisia ja ne jotka ovat saaneet hoitoa, eivät uskalla laittaa edes veikkausriviä, ostaa arpaa tai pelata leikkipeliä korteilla, joten vakava sairaus se on. Useimmat heistä suurissa veloissa kun ovat lainanneet peleihin niin kauan kun ovat pystyneet.

Minä olen hyvin vähän edes lotonnut tai ylipäätään minkäänlaiseen rahapeliin ikinä satsannut. Varmaan alle 5 kertaa ikinäni bingohallissakaan käynyt. Joskus työpaikalla meillä oli seisova pieni lottosysteemi aina 10 viikkoa kerrallaan. Pieniä voittoja sen verran että eipä siinä juuri mitään menetettykään.
Korttia pelaisin oikein ilolla jos olisi korttijengi koolla, mutta rahapelinä ei sekään kiinnostaisi. Ne seurapelit vain olisivat hauskoja.

Toisinaan kun lukee sellaistakin että nuoret kertovat tulevaisuuden haaveekseen ammattimaiseksi pokerinpelaajaksi ryhtymisen, niin se ihan vihlaisee kun ajattelee että juuri tuollainen Urpon kertoma kohtalo siitä voi olla seurauksena.

Jokuhan nämäkin voitot maksaa. Toisin sanoen he, jotka pokerissa häviävät ja nimenomaan niitä pelinphimon riivaamia riittää. Minusta on moraalitonta mediassa hehkuttaa näitä muutamaa hassua voittajaa, kun kymmenistä tai sadoista tuhansista häviäjistä ja heidän kohtaloistaan ei kerrota mitään. Tuollainen uutisointi vain lisää näitä häviäjien ja onneetomien kohtaloiden määrää.

Juu, siis tämä miljoonien viikko"palkka".. ihan tyhmää, kun joku vielä luulee pääsevänsä jatkuvasti tuollaisiin tuottoihin.

Näkyy sitä olevan toisenlaistakin pelihimoa, nimittäin tietokopelihimoa. Ihmisillä, etenkin nuorilla ihmisillä, tuntuu olevan joutoaikaa ja tekemisen puutetta, jos voidaan jotakin päätellä siitä, kuinka paljon tietokonepelejä pelataan. Käyhän sekin tietysti ajanvietteestä, mutta addiktioksi asti peliriippuvuuden kehittyminen vie aikaa kehittävämmiltä harrastuksilta ja sosiaaliselta elämältä.

Suomalaiset pelien kehittelijät ovat omalta osaltaan syyllisiä tietokonepelihimon kehittymiseen, sillä he kehittävät pelejä, jotka ovat kuuluvat ehdottomasti maailman eniten pelattuihin peleihin. Onneksi niissä ei voi kauheasti menettää rahaa, mutta pelien kehittäjät tuntuvat nettoavan rutkasti tämän uutisen perusteella.