Entisaikasta elämänmenoa

Entisajan vappu

Kirjoittelen tähän tositarinan millaista elämä ja meno joskus 70-luvun alkupuolella.

Vapusta on muodostunut työläisten ja ylioppilaiden joka keväinen juhla uskonnollisesta taustastaan huolimatta. Ylioppilaat prameilevat valkoisissa lakeissaan minkä viinin litkimiseltään hoilaamisiltaan ehtivät, työväki puolestaan marssii punaliput hulmuten uhkuen riistäjävastaista joukkovoimaa. Nykyisin marssirivistöt ovat tosin harvenneet melkoisesti, koska marssiminen punaisen lipun alla ei ole enää kovinkaan trendikästä, kas kun kaikki aputyömiehestä lähtien haluavat samaistua valkokaulusporvaristoon. Tarinani kertoo portinvartija Vainikaisesta ja hänen eräästä Vapun vietostaan pienessä hämäläiskylässä kauan sitten. Tapahtumat sijoittuvat 70-luvun alkuun ja perustuvat tositapahtumiin.
Vainikainen saapui kotikylääni 60-luvun lopulla. Kukaan ei tarkalleen tiennyt mistä hän oli muuttanut, sillä Vainikaisen tarinat edellisestä asuinpaikastaan kun vaihtelivat kovin. Milloin synnyinpaikka oli Oulu, milloin Joensuu ja saattoipa herra joskus olla muuttanut kyläämme jopa Amerikoista asti, jossa oli kertomansa mukaan syntynyt siirtolaisvanhempiensa lapsena. Hänen isänsä oli Vainikaisen kertoman mukaan edelleen Ohion osavaltion varakuvernööri. Syy miksi hän oli Suomeen saapunut, oli suunnaton kaipuu juurilleen. Oppinutkin hän oli, milloin oli suorittanut Oulun milloin Joensuun yliopistossa insinöörin diplomin kiitettävin arvosanoin, näin hän meille kyläläisille kertoili. Ylioppilaaksi Vainikainen oli kirjoittanut sanojensa mukaan peräti kahdeksan gladatuurin paperein, tästä hän muistutti muita asiakkaita aina istuessaan Voiman baarissa pilsnerillä. Oppinut mies oli siis Vainikaisemme, ainakin mikäli uskoi hänen tarinoitaan. Totuushan oli kuitenkin se, että Vainikainen ei ollut saanut edes kansakoulua käytyä loppuun.

No, kunnan aputyömieheksi “diplomi-insinööri” Vainikainen joka tapauksessa sai viran. Noihin aikoihin, ja niin kai nykyäänkin, mennään kunnan virkoihin nojailemaan lapioon tai muihin vastaaviin vaativiin tehtäviin, ellei muualta koulutusta vastaavaa työtä ole tarjolla. Kunnan virkamiehenä toimin minäkin noihin aikoihin nuorena miehen alkuna. Vainikainen saapui töihin ensimmäisenä työpäivänään pussihousut jalassa ja valkoinen kauluspaita yllään, sinivalko-kuvioitu kravatti oli herralla kaulallaan. Arvokkaasti Vainikainen asteli meidän muiden viranhaltijoiden eteen antaen katseensa kiertää joukossamme.
- Hyvää huomenta kolleekot, olen diplomi-insinööri Vainikainen ja olen tullut täyttämään minulle osoitetun viran.
Syvä hiljaisuus laskeutui kunnan varastohalliin johon kokoonnuimme aamuisin työnjakoon. Yhden jos toisenkin suupielet nykivät pidätellen ilmoille pyrkivää naurua.
Jaettuaan työtehtävät kaikille muille työjohtajamme insinööri Karenius kääntyi uuteen tulokkaaseen päin mittaillen hetken katseellaan kravattiaan oikovaa Vainikaista.
- Jaahas, sitten vielä pitäisi keksiä insinöörille työnsarkaa, mitenkä on Vainikainen, oletko ikinä käyttänyt halkosirkkeliä?
- No voi hyvä tavaton, tuttuhan tuollainen kone minulle kyllä on! Yksikin kesä työskentelin kyseisellä koneella vallan kolme vuotta, jos kuka niin minä hallitsen halkosirkkelin metkut, Vainikainen melkein huudahti tehostaen julkilausumaansa rehvakkaalla selkäkeikka naurulla.

Näin työt oli jaettu ja jokainen poistui töihinsä. Vajaan tunnin päästä työnjohtaja Karenius kuljetti punaisella Moskovits Elite henkilöautollaan diplomi-insinööri Vainikaisen terveyskeskukseen. Vasemman käden kaikki sormet löytyivät myöhemmin sirkkelin alta.
Rauhallinen meno kylässä jatkui tämän ikävän tapahtuman jälkeen. Vainikainen oli pitkään sairauslomalla ja tervehdyttyään sai uuden viran Aaltosen Nahkatehtaan portinvartijana. Sormien menetys oli katkaissut Vainikaisen, ei niinkään lupaavasti alkaneen uran, kunnan virkamiehenä. Myös minä hakeuduin kyseisen tehtaan palkkalistoille, vaikken sormiani ollut menettänytkään ja sinne myös pääsin. Noina aikoinahan oli hyvin töitä tarjolla alalla kuin alalla.

Joka aamuisesta saapumisesta tehtaan portille muodostui hupaisa tapahtuma. Portinvartija, diplomi-insinööri, halkosirkkelöitsijä evp. Valto Vainikainen seisoi joka aamu portin vieressä pussihousuissaan, valkoisessa paidassaan, kravatti kaulassa, nukkavierussa vaaleanruskeassa taksikuskien suosimassa nappitaskuisessa pikkutakissaan uuden uutukainen koppalakki päässään.
Työväen saapuessa aamuisin tehtaalle Vainikainen veti kätensä mustan kiiltävän lipan reunaan huudahtaen: - Huomenta työläiset! Tehtaanjohtajan saapuessa aamuisin portista tehdasalueelle Vainikaisen otteet terävöityivät entisestään, kopauttaen sotilaallisen asennon hän hihkaisi käsi lipassa: - Hyvää huomenta herra teollisuusneuvos, tervetuloa!
Eduskuntavaalien aikaan sattui seuraavanlainen huvittava tapaus. Tehtaanjohtaja Laitamäki, jota työläiset kutsuivat selän takana Punttikulliksi, oli äärimmäisen tiukkalinjainen mitä tuli politiikkaan. Hän oli ollut ehdokkaana edellisissä kunnallisvaaleissa Kokoomuksen listoilla ja mennyt myös läpi aina kunnanhallitukseen asti.

Eduskunta vaalien jälkeisenä aamuna johtajan saapuessa tuttuun tapaansa tehtaalle Vainikainen odotti portilla tuttuun tapaansa. Tehtaanjohtajan saapuessa portille Vainikainen kopautti kantapäät yhteen niin, että kopsahdus kuului varmaan viereiselle torille asti.
- Hyvää huomenta herra teollisuusneuvos, tervetuloa! Kuinkas vaaleissa kävi, voitettiinko? Tuohon aikaan tulospalvelu oli huomattavasti hitaampaa kuin nykyisin. Johtaja Laitamäki jatkoi matkaansa päätään pyöritellen, virkkamatta sanaakaan portin vieressä käsi lipassa seisovalle Vainikaiselle.
Vappu lähestyi kevätauringon sulatellessa viimeisiä lumikasautumia. Vainikainen oli osallistunut Vapun viettoon aiemmin pällistelijä osastolla. Tämähän on se kansanosa joka ei osallistunut työläisten Vappukulkueeseen, vaan katsoo omaavansa riittävän statuksen viettää vappua valkolakki päässä tarkkaillen silmä kovana ketkä onnettomat tohtivat marssia punalipun alla.

Aiempina vappuina Vainikainen oli osallistunut Vapun viettoon kiiltävälippainen portinvartijan koppalakki päässään. Tulevaan Vappuun kahdeksan gladatuurin ylioppilas oli päättänyt osallistua arvolleen sopivaan päähineeseen sonnustautuneena. Asia selvisi minulle jo hyvissä ajoin ennen Vappua kun matkasimme samaisella “lättähatulla” Tampereelle.
Utelias kun olen aina ollut päätin hieman vakoilla mitä kummaa portinvartija, diplomi-insinööri, kahdeksan gladatuurin ylioppilas, halkosirkkelöitsijä evp. Valto Vainikainen mahtoi Tampereella touhuilla. Rivakoin askelin Vainikainen asteli pitkin Hämeenkatua ja suorastaan kirmaisi sisälle Stockmannin tavarataloon. Seurasin vaivihkaa kuinka Vainikainen pysäytti myyjän vetäen käden lippaan ja alkoi selittämään tälle jotakin. Kaikkea en kuullut, mutta jokusia sanoja kantautui korviini; ylioppilaslakki, gladatuuri olivat ainakin sellaisia. Myyjä osoitti liukuportaisiin päin sanoen jotain ja Vainikainen kiiruhti oitis siihen suuntaan vedettyään ensin tietenkin käden lippaan.
Hivuttauduin kuunteluetäisyydelle miesten pukeutumisen osastolla kun Vainikainen aloitti keskustelun myyjän kanssa.

- Hyvää päivää, olen diplomi-insinööri Valto Vainikainen ja toimin nykyisellään Aaltosen Nahkatehtaalla johtavissa työtehtävissä.
- Hyvää päivää herra Vainikainen, miten voin palvella?
- No kuulkapas nyt neiti, kun tilanne on melkoisen erikummallinen. Minähän olen itse asiassa kahdeksan gladatuurin ylioppilas, mutta nyt taitaa mennä Vappu pilalle, sillä ylioppilaslakkini on kadonnut!
- No sepä ikävää.
- Kysynkin nyt olisiko minun mahdollista ostaa täältä uusi, sillä kyllähän minun tasoiseni johtavissa tehtävissä toimivan henkilön kuuluu Vappuna olla ylioppilaslakki päässä, muutoinhan ihmiset saattavat sotkea minut työväenluokkaan!
Hymy huulilla myyjä kaivoi takaansa hyllyltä esille valikoiman erikokoisia valkolakkeja, joista löytyi diplomi-insinöörinkin päähän sopiva koko. Poistuessaan tavaratalosta Vainikainen seisahtui alakerroksen
ison peilin eteen ja kaivoi valkolakin laatikostaan. Pitkään hän sovitteli lakkia päähänsä mitä erikummallisimpiin asentoihin väännellen kasvojaan samalla tavoitellen todennäköisesti akateemista ilmettä.
Vappupäivän aamuna me työväenluokan kansalaiset kokoonnuimme työväentalon pihamaalle valmistumaan vuotuiseen marssiimme. Saatuamme airuet paikoilleen, rivit ojennukseen, torvisoittokunnan keulille ja liput hulmuamaan suuntasimme ryhdikkäinä ja ylpeinä näyttämästämme joukkovoimasta kohti kylän keskuskatua. Kadun molemmin puolin oli kokoontunut ruiskukkakansaa (elimmehän hippiliikkeen aikoja) kulmat kohollaan katselemaan marssiamme. Syrjäsilmällä huomasin kuinka usean tittelin moniosaaja kahdeksan gladatuurin ylioppilas Valto Vainikainen seisoi ryhdikkäänä, käsi ei tosin ollut tällä kertaa lipassa, omiensa joukossa portinvartijan asussaan uututtaan hohtava ylioppilaslakki päässään ja pienikoinen Suomen lippu kädessään hulmuten.

Jälkisanat
Muutamaa vuotta myöhemmin Vainikainen tukehtui omaan oksennukseensa ja sai viimeisen leposijan kotikyläni kirkkomullissa paikallisen kommunistipuolueen puheenjohtajan vierestä. Siitä minulla ei ole tietoa, missä kahdeksan gladatuurin ylioppilaan valkolakki nykyisin on.

Olipa sinnikkäällä Vainikaisella yllättävä loppu. Yläkerrasta olisi kuulunut antaa tuolle yritteliäälle ja ympäristöään hauskuuttaneelle herralle parempi palkinto.

Alma kirjoitti:

Olipa sinnikkäällä Vainikaisella yllättävä loppu. Yläkerrasta olisi kuulunut antaa tuolle yritteliäälle ja ympäristöään hauskuuttaneelle herralle parempi palkinto.

Näinhän se on, mutta tasan ei aina käy onnen lähjat. Tosin kyllä siinä paljon on merkitystä itse kunkin omilla valinnoilla siinä millaisen palkinnon elämässään saa.

Niin on omilla valinnoilla paljon merkitystä elämässä, ja toisinaan niitä valinnan mahdollisuuksia ilmaantuukin kuin ihmeen kaupalla. Joskus uskaltaa ottaa haasteen vastaan ja joskus ei, ja useimmiten pitäisi uskaltaa.

Minun lapsuuskylälläni kiertelevänä erikoisuutena oli "Keisari-Kusti". Hän ei asunut kylällämme enkä oikein tiedä missä päin kuntaa asui, mutta toisinaan ilmaantui talosta taloon kiertämään. Kustilla oli sanojensa mukaan "yhdeksän miehen voima hiuksissaan" ja siksi hän ei ollut sitä leikkauttanut kahteenkymmeneen vuoteen sen enempää kuin partaansakaan lyhennellyt. Hän oli pitkässä palttoossaan melkoinen näky. Keisari-Kusti julisti jumalan sanaa taloissa, ei oikeastaan saarnannut, vaan vakuutteli rauhallisella äänellä kaikenlaista omaa totuuttaan.
Vähän hankaluuksia tuotti ne Kustin vierailut siinä mielessä että hän ei mielellään peseytynyt eikä saunonut ja mitään vaihtovaatteita hänellä ei saarnakiertueellaan ollut. Joissain taloissa missä useampia aikuisia miehiä onnistuivat siltikin Kustin saunottamaan ja antamaan hänelle puhtaita vaatteita päälle kun vasta niillä ehdoilla lupasivat yösijan.

Kusti oli jo tuolloin aika vanha ja sai sittemmin paikan vanhainkodissa.

Sadecalta mukava tarina siitä minkälaisia omia teitään kulkevat personnallisuudet olivat muinoin. Jostain syystä nykyisestä katukuvasta puuttuvat lähes kokonaan nämä yhteiskuntaa omalla ainutlaatuisella tavallaan rikastuttavat ihmiset, sääli. Suuremmissa kaupungeissa heistä ei puhuttu ennenkään. Pienemmissä kunnissa/kylissä "kustit" pääsivät helpommi ihmisten tietoisuuteen, yleisöä kun oli vähemmän ja kaikki tunsivat toisensa.

Onko heitä vielä jossain piilossa, kuka tietää.