Kuolemantapaukset ympärilläsi ja perheessäsi

Vaikka tämä aihe syntyy siitä että eilisiltana menetin erään asiakkaistani niin ajattelen enemmänkin että tällaiselleenkin ketjuun voisi olla kirjoittajia ja lukijoita täällä.
En ole oikein selvillä siitä miten Eestissä suhtaudutaan kuolemaan mutta jokseenkin varma olen siitä että se nykyajan suomalaiselle on vähän kuin sairaalassa tapahtuva steriili tapahtuma mistä ei juuri haluta enempää tietääkään. Ei uskaltauduta sen enempää sitä ajattelemaankaan, todetaan vain.
Vanhoina aikoina ihmiset kuolivat kotona ja vielä minun lapsuudessani hautaustilaisuuteen saivat lapsetkin osallistua. Silloin tällöin luen kertomuksia siitä miten lapsenlapsetkin ovat olleet kuolevan vuoteen äärellä ja muistelevat kaiholla isovanhempiaan. Mitenhän tähän ollaan päädytty että kuolemasta on tullut lähes tabu-aihe, eikä se ole enää luonnollista se kuoleviin suhtautuminenkaan.

Varmin asia mitä kukaan ei pysty modernisoimaan tai tieteellisesti kiistämään on se että kaikki jätämme tämän ruumiimme joskus kuoleman kautta. Minä en ole koskaan päässyt pitämään läheisiäni kädestä heidän kuollessaan, sinne ovat vain häipyneet Tuonelan virran lautturin saattamina. Pari heistä on toki käynyt tervehtimässä minua peräjälkeen ja omaiseni isän puolelta näyttävät tietävän sen tapahtuman etukäteenkin ja jättävän jäähyväisensä jo elinaikanaan.

Jos olen tämän jo muualla kertonut niin suokaa anteeksi toistoni. Huolenpitoni alla oleva mies joutui sairaalaan Göteborgissa.
Sairaalasta soitettiin että mies on kuolemaisillaan ja että omaiset Suomesta olisi hälytettävä paikalle. Kun soitin omaisille Suomeen niin kukaan heistä ei katsonut ehtivänsä Ruotsiin mutta he toivoivat että menisin sairaalaan välittämään heidän terveisiään tälle tiedottomassa tilassa olevalle miehelle.
Kun saavuin sairaalaan niin hänet oli tilanpuutteessa siirretty liinavaatevarastoon kuolemaan. Istahdin sinne hänen viereensä, otin kädestä kiinni ja aloin kertomaan omaisten terveisiä. Tunnustettakoon että käytin myös oppimaani henkiparannusmetodia ottaakseni yhteyttä häneen. Kerrottuani kaikkien lähiomaisten terveiset päätin puhua ihan itsekin hänelle.
Aivan oman uskomukseni mukaan selitin että hänellä voi olla valintatilaisuus käynnissä siitä palatako takaisin vai jatkaako matkaansa sinne mistä ei paluuta ole. Vannotin häntä tekemään valintansa itse ja sanoin että päästäisi irti elämästä jos siltä tuntuu ja että me ihan kaikki elämään jääneet ymmärrämme häntä ja toivotamme rauhaa ja rakkautta hänelle mutta että jos haluaisi olla vielä keskuudessamme niin olisi kovin puolestamme tervetullut.
Olin ollut siellä liinavaatevarastossa ja puhellut jo pitkästi yli toista tuntia tämän miehen kanssa kun yhtäkkiä olin tuntevinani pienen puristuksen kädessäni ja näin hänen sinisilmiensä lämpimän kiinteän älykkään katseen suoraan silmiini. Vaikka kuinka puhuin hänelle niin vastaamaan hän ei pystynyt, vain älykkäällä ilmeellään minua katsomaan.

Kerroin henkilöstölle että NN on palaamassa elämään. En halua kertoa reaktioista. Seuraavana päivänä soitin osastolle ja sieltä kerrottiin että NN on tavallisella osastolla ja tavattoman ruokahaluinen.

Tämän kaltaisia kertomuksia ei tarvita, aivan sydämestä kumpuavia omakohtaisia kertomuksia vain ihan mitä hyvänsä jotka ovat kuolemiseen liittyviä. Ei tarvitse olla edes kokemuksia, pohdinnot ja mielipiteetkin riittävät. Tervetuloa kaikki!

Kyllähän henkisyyden kautta ihmeitäkin saattaa tapahtua. Sadecan kertomuksen kuoleva ei ollut valmis lähtemään tuonpuoleiseen ja siksi hän oli avoin noille metodeillesi, jotka sitten tuottivatkin tulosta

Lapsuudessani hautajaisia oli paljon isossa suvussa, kun taas viimeisen 20 vuoden aikana vain kolme tuntemaani ja jollakin tavalla läheistä ihmistä on kuollut, siis vain kolme! Kuolema ei harvinaisuudessaan ole minulle kovin tuttu asia, mutta käymäni hautajaiset ovat olleet liikuttavia, mukavia tilaisuuksia. Saattoväen keskuudessa on vallinnut hyvä tunnelma, on itketty ja naurettu, ja toki kevyempikin jutustelu sopii mielestäni hautajaisiin, erityisesti kun muistellaan vainajan kanssa koettuja huvittavia hetkiä. Hautajaisten tunnelma olisi varmaan kovin raskas, jos vainaja olisi lähtenyt tästä maailmasta pahalla tavalla, vaikka traagisessa onnettomuudessa tai henkirikoksen uhrina.

Ka minul on olnud selles suhtes õnnelik elu, et kõik siiani kogetud kurvad sündmused on jäänud mitmete aastate taha. Kogu elu olen paaniliselt surnuid kartnud - pelgasin neid isegi kirstus vaadata, nende puudutamisest rääkimata. Matusepäeval püüdsin alati seista pisut eemal või teiste selja taga ja kui tuli lahkunuga viimast korda hüvasti jätta, siis vaatasin alati natuke kirstust mööda. Selline seletamatu hirm oli. Ilmaliku jutlustaja jutu ajal aga pidin sundima end oma natuke helgemaid mõtteid mõtlema, kirikuõpetaja juttu suutsin pisutki kuulata. Kiriklike matuste ajal on tunne olnud alati pisut rahulikum.
Lähedase inmese lahkumine on alati valus, kuid sellist tunnet kogesin esmakordselt. Sel suvel pidin käima matusel oma ema eest, kes on jäänud juba pärs viletsaks. Kuna tegu oli tema väga hea sõbrannaga ja veel ka minu kunadise kolleegiga, siis oli mul lausa kohustus. Tegu oli päris eaka ja viimastel aastatel rakset haigust põdeva prouaga. Mõneti oli tema lahkumine ju kõigile kergenduseks, kuigi lähedastele kindlasti ka väga kurb sündmus.
Istusin seal kabelis ja mõtlesn, et seekord proovin kuulata, mida see noorepoolne ilmalik matja ka inimesest ilusat räägib. Kuid jällegi ei suutnud, sest niigi kurval sündmusel rääkida ainult lähedaste leinast ja valust ja kurbusest ja kaotusest tõid suured pisarad ka minu (kuigi suhteliselt võõra) silma. Võin vaid ette kujutada, mida temast maha jäänud lapsed ja lapselapsed veel selle jutu peale tunda võisid. Mul tulid pisarad juba ainuüksi nende poole vaatamisest.
Usun, et inimest saaks tema viimasele teekonnale saata ka natuke teisiti rääkides. On ju elus olnud ka palju rõõmsaid ja ilusaid hetki, mida meenutada ning mitte kiskuda vägisi välja leinajatelt pisaraid.
Võib-olla on probleem minus, et võtan kõike liiga isiklikult ja lasen teiste inimeste valu endale nii lähedale ja silmad on ehk kah natuke vesise koha peale sattunud. Kuid siiski arvan, et kuna surm on üks loomulik osa meie elust, siis võiksid vastava ameti valinud inimesed meid püüdma liigsest valust pisutki säästa.

Aga PikkuMyy! Inimesed vajavad seda! Mina olen pidanud oma elus palju matustel käima ja väga eredalt on meeles lähiminevikus just oma isa ja oma kalli mehe matused. Ja olen seda meelt, et matus ei ole matus, kui kõneleja või pastor ei räägi nii, et hinge ei kriibiks. Igaüks vaadaku ise, kas tulevad pisarad või mitte, see oleneb mis suhe tal elus inimesega olnud. Ka võõra inimese matusel on minu meelest väga ilus, kui kõneleja suudab inimeste meeli puudutada, sa võid ju minna kontserdile või teatrisse, mille tükk kuu aja pärast ununeb, aga inimene, kes on siit lahkunud, on ühel hetkel su meeltes tänu kõnelejale ehk ja matuste üldmeeleolule, mis oli ehk seetõttu kaunis ja ülev. Inimene väärib seda, kui lahkub, et temast räägitakse igatsevalt ja meenutatakse tema elu häid ja kurbi hetki. Kiskugu see pisaraid kasvõi võhivõõrastes, see on tema Viimane tund siin ilmas!
Kõigest rõõmsast ja ilusast räägitakse edaspidi ikka ka ja aina rohkem sellest lahkunukesest, mida aeg rohkem edasi liigub. Kõik halb vaob unustusse ja meenub vaid hea..
Surnuid ei tasu karta vaid elavaid..

Luonnollinen kuoleminen saattaa olla jossain määrin sidoksissa omaan elämänhaluun. Aika moni parisuhteessa elänyt vanhus kuolee kohtalaisen pian sen jälkeen, kun rakastettu puoliso on jättänyt maallisen vaelluksensa. Tosin on sellaisiakin tapauksia, jotka haluaisivat päästä kärsimyksistään ja toivoisivat piinoista vapauttavaa kuolemaa, mutta henkikulta vain jatkaa pihisemistään. Kuoleman hetkeä on vaikea ennustaa. Onhan niitä tapauksia, jolloin ihminen on todettu kliinisesti kuolleeksi (sydämen toiminta ja hengittäminen on lakannut) ja silti he ovat palanneet fyysisesti elävien kirjoihin. Näiden henkilöiden kertomukset "kuolleina" olemisistaan ovat hyvin paljon samankaltaisia. He kertovat olleensa kehonsa ulkopuolella tietoisina siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Vaikka he ovat kokeneet kuoleman vapautuksena, niin moni heistä on palannut elävien kirjoihin siksi, että he tunsivat asioidensa jääneen kesken ja tuntevansa paluun tarpeelliseksi siitä syystä, että omaiset tarvitsevat heitä.

On täysin normaalia, että ihmiset surevat kuolleita omaisiaan ja ystäviään. Jokseenkin tuntemattomien hautajaisissa surun tunne muuttuu usein kollektiiviseksi, vaikka vainajaan sen kummempia tunnesiteitä ei olisikaan ja kyyneleet alkavat elää omaa elämäänsä. Itämerensuomalaisten ja venäläisten kansojen parissa on ollut kautta aikojen itkijänaisia juhlatilaisuuksissa kuten hautajaisissa. He ovat improvisoineet itkuvirsiä, jotka ovat sitten osaltaan kirvoittaneet kollektiivisen surun tunteen ja itkureaktiot.

Minä henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että vaikkakin suru ja surutyö on luonnollista ja oikeutettua, niin vainaja itse ei välttämättä ymmärrä, miksi ihmiset surevat hänen kuolemaansa, vaikka kuolleella on paljon parempi olla ilman fyysistä kehoa. Siksi vainajista saattaa tuntua, että heihin kohdistuva sureminen jarruttaa heidän matkaansa siihen maailmaan, johon he ovat siirtyneet. Olen joskus ollut seuraamassa hinduhautajaisia, jossa kukaan ei itkenyt, vaan kaikki iloitsivat kuolleen puolesta siitä, että he ovat siirtyneet toiseen maailmaan, jossa heidän varsinainen kotinsa sijaitsee. He uskoivat myös, että tapaavat kuolleen itsekin kuoltuaan ja myös seuraavissa elämissä. Kristin- ja islaminuskon käsitys yhdestä elämästä ja sen perusteella helvettiin tai taivaaseen tuomittavien käsityksestä on minusta julma ja täysin epäoikeudenmukainen. Me synnymme niin erilaisiin oloihin, ympäristöihin, kulttuureihin, vaurauteen, köyhyyteen ja perheisiin, että elämän lähtökohdat vaikuttavat niin paljon siihen, mitä meistä tulee, ettei yhdenkään ihmisen kuolemanjälkeinen paikka ole helvetissä. Jokaisella ihmisyksilöllä tulisi olla uusi mahdollisuus uusissa elämissä kehittää itsensä sellaiseksi, että tänne ei tarvitsisi syntyä enää.

Minäkin itkin hiukan kuultuani isäni kuolleen käsityksistäni huolimatta, mutta sitten toivuttuani toivotin hänelle mielessäni hyvää matkaa ja pyysin häntä jakamaan myöhemmin illalla kirjoituksia ja ohjeita maallisen vaelluksensa päättäneille, joita silloin luin ja pidin oikeina. Minusta tuntui, että hän oli tietoisena läsnä ja jollakin tavoin tajusi, mitä hänelle luin .

Ju siis ikka on viga ainult minus eneses. Sest kui olen pidanud ära saatma endale kallist ja lähedast inimest, on hinges juba niigi selline kurbus ja tühjus ning tunne, et pisarad tulevad juba ka siis, kui räägitakse ilusaid mälestusi. Seepärast austan sügavalt vaimulikke, kes on suutnud teha minule kallite inimeste ärasaatmise nii soojaks ja lihtsaks, kuid samas mitte sugugi vähem tundeliseks. Lihtsalt nii ilus ja lohutav on tol raskel hetkel kuulda, et kuskil on üks teine kodu nende jaoks ja meil on võimalik oma kallite inimestega seal ka kunagi veel kokku saada. Nii on lihtsalt palju kergem olukorraga leppida ja eluga edasi minna.
Ning seepärast on mulle võõras see, kui lugeja peab "mängima" tunnetel ainult selleks, et pisaraid välja "pigistada".

pikkuMyy, absoluutselt mitte, sinus ja teistes inmestes ei ole mingisugust viga. Leinamine on täitsa normaalne. Eks mina leinan ka kui lähedased kolivad sinna, kuhu mu pilk ei praegu ulatu. Kurb ikka, sellele meie ei kahjuks saa mitte mitagi teha, aga oleks tore kui kurbuse hetkel oskaks mõelda ilusaid ja häid mõteid inimesest, kes on lahkunud meie hulgast.

Kes seda teab, mis on õige suhdumine matustel ja hiljem ka. Mu meelest on kõige tähtsam see, et iga üks tunneb südames mitagi.

Eks igaüks reageerib erinevalt, ei "kisu" keegi kellegi pisaraid välja! Kellele võõras, kellele mitte, mis see vaimulik parem on? Loeb katekismust ja piiblist ridasid ja lööb risti peale ja räägib, et nüüd läks ta taevaisa juurde ja inglid kaitsevad teda.. Tähtis on inimese enda elu meenutada ja seda saab teha vägagi delikaatsel ja kenal moel. Mõelgu ja leinaku igaüks siis ise kuidas tunneb.

See pole viga, kui inimene leinab nii kõvasti et pisarad voolavad. Just nagu Agnes ütles, on meil kõigil õigus teha nii omamoodi. On ka neid inimesi, kes ei tunne midagi, ja inimesi kes ei kunagi näita mida nad tunnevad.

Alma kirjoitti:

On ka neid inimesi, kes ei tunne midagi, ja inimesi kes ei kunagi näita mida nad tunnevad.

Joku viisas sanoi hienosti suomalaisen miehen tavasta surra. Tunteiden näyttäminenhän ei ole koskaan ollut suomalaisen miehen vahvimpia puolia. "Kun suomalainen mies suree, hän vain seisoo hiljaa paikallaan, mutta lumi sulaa hänen ympäriltään."

Entinen anoppini kuoli torstaita vasten yöllä 86-vuotiaana. Hän oli pärjännyt omassa asunnossaan ihan omin voimin ja sairasti vain neljä päivää. Sunnuntaina hän tunsi olonsa huonovointiseksi ja lähellä asuva tyttärensä vei hänet sairaalaan. Ensimmäistä kertaa sain kokemuksen missä avoimesti facebookilla seurattiin koko suuren suvun kanssa sairauden pahenemista. Jopa suvun kymmenvuotiaat kirjoittivat ajatuksistaan "gammelfarmorin" tilanteesta facebookin ketjuissa.

Vaikka avioerostani on jo 20 vuotta niin siltikin koko tuo suku on jotenkin niin kovin lähellä minua. Tämä vainaja anoppinikin on kyläillyt ihan omin nokkinensa minun ja oululaisen luona. Nuoretkin suvun jäsenet ovat klikkailleet minut facebookin kavereikseen ja otan toisinaan osaa heidän keskusteluihinsa. Siitä on 36 vuotta kun ensimmäisen kerran poikansa kanssa seurustelevana 25-vuotiaana vierailin tuon anoppini ja appeni luona. Pidimme jo alunalkaen toisistamme, olin siihen aikaan aika välitön ja reipas joten se yhteyden saaminen oli helppoa. Kälyni Monica oli vain 15-vuotias ensi kerran tavatessamme mutta meilläkin oli helppoa se keskinäinen ystävystyminen.

En usko että lähden hautajaisiin vaan järjestän sinne seppeleen kukkavälityksen kautta. Kuitenkin tämän maallisen vaelluksensa nyt päättänyt rakas anoppini yhdistää meitä jälkeenjääneitä vieläkin. Ex-mieheni tuli Filippiineiltä kotiin vasta torstaina enkä ole vielä puhellut hänen kanssaan.

Otan osaa! Suru-uutisesta huolimatta alkoi hieman hymyilyttää.. Kuvailit olleesi nuorena, -x-anoppiin tutustuessasi-, "aika välitön ja reipas". Väittäisin sinun olevan vieläkin, mikä varmasti sitten osaltaan ylläpiti suhdettasi tuohon edesmenneeseen gammelfarmoriin

Ramo kirjoitti:

Alma kirjoitti:

On ka neid inimesi, kes ei tunne midagi, ja inimesi kes ei kunagi näita mida nad tunnevad.

Joku viisas sanoi hienosti suomalaisen miehen tavasta surra. Tunteiden näyttäminenhän ei ole koskaan ollut suomalaisen miehen vahvimpia puolia. "Kun suomalainen mies suree, hän vain seisoo hiljaa paikallaan, mutta lumi sulaa hänen ympäriltään."

Ilon näyttäminen suomalaiselle miehelle taitaa olla yhtä vaikeaa. Ikävä kyllä en muista elokuvan nimeä, mutta siinä oli kohtaus, jossa Ruotsiin jo vuosia sitten siirtolaiseksi lähtenyt suomalaismies meni etukäteen ilmoittamatta tapaamaan vanhaa isäänsä muistaakseni Kainuuseen. Isä kuuli auton tulevan pihaan ja meni katsomaan, kuka pihaan tuli. Hän näki poikansa, halasi häntä kyyneleet silmissä ja tokaisi: "Pekka perkele!". Pekka vastasi siihen:"Isä saatana!". Se keskustelu tunteista oli käyty.

Kyllä suomalaiset miehet osaavat tunteensa näyttää, mutta eivät ehken tee sitä työpaikoilla tai vieraiden ympäröiminä herkästi. Mutta on sitä vielä tuota sanattomampaakin tunneviestintää varmasti olemassa