Ystävyydestä

Mietin mihin tämän kirjoitukseni laittaisin, mutta laitan sen nyt tähän. Olen jotenkin liikuttuneessa tilassa, koska tunnen samallla voimattomuutta, mutta myös kiiitollisuutta ystävyyden lahjasta, jolla on voima auttaa ihmistä silloin kun ei tiedäkään toisen olevankaan kipeästi avun tarpeessa.

Asun pienellä paikkakunnalla vain asuakseni täällä, minulla ei ole täällä kyläpaikkoja eikä naisystäviä joiden luona käydä kahvilla rupattelemassa. Elämä on parinkymmenen kilometrin päässä, siellä missä työkin. Vuosien varrella olen kuitenkin tutustunut erilaisiin ihmisiin harrastukseni kautta, ja sen puitteissa ystävystyin erityisesti yhden eläkeläisrouvan kanssa, joka inkerinsuomalaisena paluumuuttajana oli tullut Suomeen perheineen. Hän kertoili elämästään Virossa, jonne hän perheineen päätyi oltuaan Siperiassakin karkotettuna sodan aikana, miten he siellä söivät ruohokeittoa ja sammalta pysyäkseen hengissä. Hän oli aina nauravainen ja täynnä elämänhalua, kaikki vastukset oli annettu voitettaviksi ja hän oli ylpeä lapsenlapsistaan täällä sekä nautti laulamisesta kauniilla äänellään...monet tarinat sain kuulla hänen elämästään kuusenjuurella sadetta pitäessämme kun odottelimme vuoroamme esityksessä.

Minun elämäni muuttui muutama vuosi sitten, enkä enää ehtinyt viettämään kesälomiani musiikkiteatterissa, mutta koitiin silti aina päästä näkemään esitykset kerran kesässä. Tänä kesänä ystävääni ei siellä näkynyt, ei hän ollut viimevuonnakaan. Pari kuukautta sitten muutin toiseen asuntoon, ja ilahduin kovasti huomatessani päätyneeni tuon ystäväni seinänaapuriksi. Samana päivänä menin rimputtamaan ovikelloa ja höyryämään hänen ovelleen, että ihanaa kun ollaan naapureita, nyt tulet hetipaikalla kahville ja blaa blaa.... Hän oli kuin varjo itsestään, tukka sekaisin ja tuskin kiinnitti minuun huomiota paistaessaan miehelleen perunoita. Lähinnä hän puhui itsekseen ja sanoi vain, että nyt hänellä on vähän kiire, että hän tulisi sitten joku päivä. Ajattelin että jotain ei ole ihan kohdallaan, kun ennen niiin sydämellinen ihminen on muuttunut etäiseksi ja poissaolevaksi. Eräänä päivänä hän tuli minua rapussa vastaan ja hänen oli pakko pysähtyä kohdalleni ja hän sanoi että hänellä on vähän murheita, että hän pitää minusta ja tulee kyllä, mutta hän vain ei pysty, hänellä on liikaa ajateltavaa. Olin kuullut että hänen keski-ikäinen poikansa on eronnut ja juopottelee, mutta ajattelin että on parasta antaa hänen olla rauhassa ja omissa oloissaan.

Tänään kuitenkin päässäni alkoi jo aamusta piiipittää pieni ääni, joka sanoi että nyt menet käymään ja otat selvää mikä on vinossa. Illalla oli lähellä konsertti jonka tiesin kinnostavan häntäkin ja päätin mennä pyytämään häntä kaveriksi. Tarvitsin verukkeen jolla päästä sisään tuntematta olleeni tunkeileva. Niin minä rimputin ovikelloa ja hän paistoi taas perunoita ja oli kiireinen kotiaskareissaan. Tietämättäni osuin akuuttiin tilanteeseen, jossa poikansa oli taas juovuksissa kotonaan ja soitti ja tarvitsi heidän apuaan. Niinpä sain kuulla että pojan 10v tytär olisi muuten eron jälkeen otettu huostaan, mutta he ottivat tytön asumaan luokseen. Heidän päivänsä täyttää vaimonsa pettämän ja jättämän herkän alkoholistipojan hyysääminen ja kahden pojan luona asuvan isomman lapsen perään katsominen. Ja nämä ihmiset ovat 75-vuotiaita!

Ystäväni kertoi jättäneensä kaikki musiikkiharrastuksensa eikä hän ole käynyt missään, edes kaupassa enää kahteen vuoteen. Häpeä on liian suuri. Ero on häpeä ja pojan juopottelu on häpeä ja hän on huono äiti kun on kasvattanut tuollaisen pojan josta ei ole ihmiseksi. Hän on ryssä eikä minkään arvoinen enää ihmisenä... Siinä me itkimme molemmat sylikkäin, hän siksi että lopulta uskalsi kertoa jollekin ihmiselle miltä hänestä tuntuu ja minä siksi että miten epäoikeudenmukaiselta elämä voikaan tuntua ja miksi en tullut aiemmin.

Me kävimme konsertissa, sain kuin sainkin kiskottua hänet ulos asunnostaan. Meillä oli mukava ilta ja nautimme molemmat, vaikkakin varmaan eri syistä. Olin vain niiin iloinen saatuani hänet avautumaan ja olemaan taas oma itsensä.
Jäin vain ihmettelemään, miten hänen ikäluokkansa ihmiset, minun edesmenneiden vanhempieni ikäiset, pitävät lastensa eroa omana häpeänään niinkuin aikuisen poikansa juomistakin. Oma poikani kertoi aikoinaan, että lähes kaikki hänen kavereittensa vanhemmat ovat eronneet - niinkuin hänenkin. Se ei ole heille häpeällinen asia. Nuoret eivät syytä vanhempiensa eroista itseään, eivätkä luullakseni keski-ikäisten sukupolvikaan omien lapsiensa eroista tai tekemisistä. Mutta olemme kaikki oman aikakautemme olosuhteitten vankeja ja tuomitsemme toisemme ja itsemme niinkuin olemme oppineet. Voin sanoa ystävättärelleni, että et saa syyttää itseäsi, ettei se ole sinun vikasi, mutta se on vain lohduttamista.

Mutta se miksi aloin tätä juttua kirjoittamaan, oli se, että emme saisi olla liian arkoja puuttumaan asioihin kun tunnemme selkäpiissämme että jotain on vialla. En minä voi estää hänen poikaansa juomasta enkä saada heidän kenenkään elämää entiselleen, mutta olisin voinut tunkea jo aiemmin sisälle ja saada ystäväni ulos asunnostaan. Kaksi vuotta! Hyvänen aika... Mutta tänäiltainen oli hyvä alku. En aio jättää häntä enää omiin oloihinsa, vaan aion puuttua hänen elämäänsä niin usein, ettei hän menetä todellisuudentajuaan ja elämänhaluaan.

Tämä oli nyt lähinnä omaa jorinaani, mutta ehkäpä teilläkin on ollut tilanteita, jolloin ette ole huomanneetkaan ystävänne olevan avun tarpeessa.

Hienosti tehty Olivia. Tuo ratkaisu pyytää hänet konserttiin oli hieno oivallus, joka toimi käytännössäkin. Ystävärouva sai edes hetken hengähtää ja etäisyyttä omaan lukkiutuneeseen ja ikävään elämäntilanteeseensa. Hänelle oli varmaankin helpotus purkaa sydäntään asiasta, jonka hän koki häpeälliseksi ja tunsi monen äidin potemaa turhaa syyllisyyttä oman lapsensa sortumisesta paineen alla. Toivottavasti hän piristyy ja voitte jatkaa ystävyyttänne uudistunein voimin.

Jos ystäville käy huonosti, niin sitä tulee helposti syyteltyä itseään ja mietittyä, olisiko voinut nähdä tilanteen selkeämmin ja auttaa siten, etteivät asiat olisi ajautuneet niin pahaan umpikujaan, josta ulospääsy on mahdoton. Useimmiten itsesyytökset ja jälkeenpäin pohdinnat omien mahdollisuuksiensa laiminlyömisestä ovat kuitenkin turhia. Jotkut torjuvat ulkopuolisen avun sitkeästi tai eivät näe oman tilanteensa vakavuutta, eikä heitä voi pakottaa korjaamaan kurssiaan oikeaan suuntaan. Olen kokenut itse joskus aikanaan vuosikausia aikaisemmin päättyneen hyvin läheisen parisuhteen toisen erityisen lahjakkaan puoliskon elämän vaikeuksiin väsymisen. Hän kyllä soitteli minulle ahdistuksissaan joitakin kertoja öisin ja purki sisintään, mutten kuitenkaan halunnut uskoa, että tilanne oli niin vakava ja yritin kannustaa häntä ajattelemaan elämää valoisammin. Minulla oli pieniä lapsiakin ja paljon muitakin huolia, enkä omasta mielestäni sitten jälkikäteen ajatellen tuntenut auttaneeni häntä tarpeeksi. Avuttomaksi sitä itsensä tuntee, kun ei kykene ystäviään auttamaan.

Taitaa olla nyky-yhteiskunnan sääntö, että kävellään ohi ja annetaan olla "rauhassa".

Kerran kun kuljin ystäväni kanssa Turussa, satuimme paikalle, kun edessä "vanha" yli viiskymppinen mies putosi yks kaks katuun kesken askelluksen. Ystäväni oli suorittanut vaikka kuinka monta EA kurssia ja totesi heti sydänkohtauksen ja alkoi elvyttämään. Minä kipasin lähimpään kauppaan soittamaan ambulanssia. Kun tulin takaisin, elvyttäjän vierelle oli kertynyt tyypillinen katsojajoukko. Yksi nainen posmitti kimeällä äänellä: "Antakaa kuolevan olla rauhassa!"

Koskettavaa oli lukea Olivian kertomusta ystävyydestä, en osaa sanoa oikein muuta kuin että olet todella huolehtiva ystävä ja varmaan tuo yhdessä kokemanne herkkä hetki oli se "oikea hetki" sinun puuttua asiaan.

Urposta tiedän, että hän on varmasti tosiystävä ja jokainen meistä voi sitä avuttomuutta tuntea.

Faarin kirjoitus taas herätteli pienet surkuhupaisat naurut. Ei itse tilanteen vakavuuden vuoksi, vaan sen vierellä kimittävän rouvan kommentoinnista. Ehkä hän oli "kohtalonuskoinen": tulee mitä tulee ja siihen ei ihminen saa yrittää vaikuttaa. Muistanko nyt väärin, että esim. jehovilla on verensiirtoa koskien kielto?

Ystävyys. Tunnen välillä olevani sillä tavalla yksinäinen, että kun olen tässä kotona niin kiinni niin en tapaa juurikaan ihmisiä. Aikuisia ihmisiä. Kaipaan sellaista kanssakäymistä välillä kovasti ja siksi olen iloinen tästä verkon suomasta mahdollisuudesta pitää yhteyttä edes kauempana oleviin ihmisiin.

Lisäksi toisillakin on kiireensä.. mutta lämmin halaus silloin tällöin tekisi niiin hyvää!