Fado - Portugalin blues

Olen viimeisten parin kuukauden aikana hurahtanut täysin fadoon. Mainitsin siitä ohimennen eestiläisessä päiväkirjassa mutta ajattelin että tämä jalo musiikkityyli vaatii perinpohajista syventymistä ja oman ketjun.

Mitä sitten on fado? Fado on portugalilainen kansanmusiikinhaara joka syntyi joskus 1800-luvun alkupuolella Lissabonilaisissa huonomaineisissa kahviloissa, tarkkaa syntymäaikaa ei kai kukaan voi sanoa. Pohjimmiltaan hyvin surumielinen, köyhän kansan valituslaulu.

Laulaja voi olla mies tai nainen, perinteisin säestyskokoonpano trio, jossa on mukana basso, espanjalainen kitara sekä portugalilainen kitara.

Alkunäytteksi yksi suosikeistani, Cristina Branco, näyte elokuvasta jonka haluaisin nähdä...

Miehetkin osaa.

Mutta Amália vie miehen sydämen.



Amália Rodrigues oli Fadon kruunaamaton kunigatar, syntyi 1920 ja kuoli 1999. Hänen kuoltuaan julistettiin Portugaliin maansuru. Niin minäkin olisin tehnyt jos olisi silloin ollut Portugalissa päättävässä asemassa. Kukaan nuorista fadolaulajista ei voi olla mainitsematta Amáliaa.

Tämä tyttökin osaa laulaa:

Fadon soundiin kuuluu ennen kaikkea portugalilainen kitara. Tunnen aika monta kitaristia, hyvää, huonoa ja muutaman siltä väliltä, mutta kaikkia näitä yhdistää se, että kukaan heistä ei olllut kuullut puhuttavan portugalilaisesta kitarasta mitään ennen kuin aloin itse häiritä heidän mielenterveyttään. Itsekin jouduin googlailemaan aika kauan ennen kuin pääsin edes vähän jyvälle tämän mystisen soittimen olemuksesta.

Olin melkein hankkimassa sellaista kunnes tajusin miten äärettöman hankala ja monimutkainen vehje tuo on soittaa.
Näin se kuitenkin soi taiturin käsissä:

Tauno, tämä viimeinen oli kaikkein paras! Oikeastaan en tykkää niistä itkulauluista olleenkaan, mitkä ne "fadot" vissiin ovat. Mutta kaunis etelä-Amerikkalainen tai espanjalainen ja iloinen musiikki saa minut tuntemaan oloni kuin taivaassa. "Itkulauluja" voimme pohjoisessa itse keksiä ja en piittaa niistä yhtään. Anteeks, se on vain minun mielipite.

Agnes kirjoitti:

Tauno, tämä viimeinen oli kaikkein paras! Oikeastaan en tykkää niistä itkulauluista olleenkaan, mitkä ne "fadot" vissiin ovat. Mutta kaunis etelä-Amerikkalainen tai espanjalainen ja iloinen musiikki saa minut tuntemaan oloni kuin taivaassa. "Itkulauluja" voimme pohjoisessa itse keksiä ja en piittaa niistä yhtään. Anteeks, se on vain minun mielipite.

Mielipiteitä ei koskaan pidä pyyttää anteeksi , sillä siihenhän on jokaisella oikeus. Fado on todella surumielistä musiikkia, siinä piilee sen viehätys.

Mutta kaikki ei ehkä ole niin "itkuista" kuin nuo laittamani esimerkit. Ana Moura osaa kuulostaa joskus ihan positiiviselta:

Minunkin täytyy tunnustaa että ei se fado nyt näin ihan ensi kuulemalta oikein avautunut. Kaikki kunnia toki kunnon kitaristeille, heitä olen aina arvostanut. No harvoinpa sitä ihminen mitään uutta ihan purematta nielee. Täytyy ensin märehtiä.