Samtal om döden på svenska, finska och estniska

När jag igår i ett arbetsärende ringde till en telefonväxel svarade där en f d arbetskamrat. Det var nästan 30 år sedan vi arbetade i samma lokaler, men brukar snacka om "gamla goda tider" när jag ibland ringer till den växeln.

Igår fick jag höra att två kvinnliga forna arbetskamrater till oss hade tagit sina liv.
Den ena av dom gick i havet och dränkte sig med avsikt, och den andra tog livet av sig i ett hotellrum. Så sorgligt, så sorgligt när människor inte ser några andra utvägar än ända sina dagar på jorden.
Under mitt liv har jag lärt känna otroligt många människor som har valt den lösningen för sina problem och olycklighet. Varje gång berör det mig på ett annat och djupare sätt än exempelvis i trafikolyckor omkomna bekanta.
Vad tycker ni andra, är inte självmord det mest tragiska sättet att dö på?

Nog är det tragiskt. Man tycker att det borde ALLTID finnas en väg ut. Men det är lätt att säga för en som inte har drabbats av tanken lika starkt. Ändå vågar jag nog påstå att den som aldrig under sitt liv har haft självmordstankar antingen ljuger eller är totalt avtrubbad. Men att gå från ord till handling är ett långt steg.

Känner några anhöriga till självmordsoffer. Alla bär på någon slags skuldkänsla, varför gjorde man inte mer, varför såg man inte, varför, varför...

Har en väldigt nära kvinnlig vän som jobbar på häktet. Personalen där har under senare tid blivit hårt ansatta pga de fall som har hänt under de senaste åren, du Sadeca har säkert noterat detta i svensk nyhetsförmedling. Samtidigt verkar lednigen för Kriminalvården inte ha koll på vad de egentligen gör. Kamraten berättade just om hur man ska undersöka en häktad, vilka frågor som ska ställas o dyl. Hon hade gjort "testet" på sig själv och kommit fram till att hon själv borde sitta inspärrad med bevakning dygnet runt...

Kerroin tuossa aiemmin ruotsiksi että sain tiedon entiseltä työtoverilta että kaksi lähes kolmekymmentä vuotta sitten työtoverina ollutta naishenkilöä oli ottanut elämänsä oman käden kautta. Koin surua heidän vuokseen.
Toiselta heistä sain elämäni ihanimmat kissat, Jannen ja Tigerin.

Tauno T vastasi siihen että tuntemillaan itsemurhauhrien omaisilla oli ainainen huono omatunto siitä ettei älytty ajoissa tarpeeksi heidän "signaaleistaan", tai syytettiin muuten itseään.

Kuolema on aihe mikä on monipiippuinen. Toivottavasti foorumimme jäsenet ovat valmiita keskustelemaan siitäkin. Ehkä päädymme siirtämään koko aiheen tuonne Filosofia-osastolle ettei kukaan tuntisi olevansa rajoitettu tällaisessa asiassa mihinkään muuhun kuin itse aiheeseen.

Kuolema on hyvin olennainen osa elämää. Niinkuin emme voi lukea kenenkään ajatuksia(?), emme voi tietää miten kauhea kaaos heillä on päässään. Saattahan olla kaikille paras, että joku lopettaa elämänsä itse, ettei tee muille pahaa, jos huomaa sekoavansa täysin.
Jälkeenjääville itsemurha voi olla ja usein on aika paha isku, ikäänkuin se olisi suunnattu kiusantekona juuri ko henkilöä kohtaan. Minä en voi olla sinä eikä päinvastoin. Minä katson asioita omien (pahasti värittyneiden) silmieni läpi, mutta minulla ei ole edes oikeutta vaatia, että sinä näkisit asiat samoin. Tämä koskee myös ihmisen oikeutta elää ja kuolla. Kannatan eutanasiaa, jos se poistaa esimerkiksi helvetillisen kivun, jota saattaa olla tiedossa vaikkapa vuoden tai parin verran sairauden tai onnettomuuden seurauksena ennen "luonnollista kuolemaa". Pahimpia ovat ihmiset, jotka jumalien nimeen ovat vaatimassa kipujen säilyttämistä (taivaan kostona).

PS missä se on sanottu ettei maapallo ole jonkun toisen planeetan helvetti tai taivas?

faari kirjoitti:

Pahimpia ovat ihmiset, jotka jumalien nimeen ovat vaatimassa kipujen säilyttämistä (taivaan kostona).

PS missä se on sanottu ettei maapallo ole jonkun toisen planeetan helvetti tai taivas?

Onkohan noita tuollaisia ihmisiä olemassa juurikaan ja mihin uskontoon he mahtaisivat kuulua?
Sellaista syytä olen kyllä joskus kuullut tarjoteltavan että kipujen lievitykseen annettu morfiini veisi ihmiseltä itse kuolemisen elämyksen ja että sinne taivaaseenkin saapuisi vähän sekopäisenä eikä ymmärtäisi ihan heti missä on. Arvelen että tuskinpa se kuolema nyt niin positiivinen elämys on että mikään kovin suuri menetys olisi vaikka vähän huomaamattaan sen portin yli pääsisikin. Tietääkseni se morfiini ei myöskään kipuun annettuna edes tee sekavaksi. Se sinne toiselle puolen saapuminen sitten. Ei kai siinä lie sen isompia ongelmia kuin että edesmenneet omaiset korkeintaan vähän natisevat kun ei älytä selvänä kotiin tulla.

Tuo PS kysymys onkin sitten aika hankala. Jos olisi jonkun toisen planeetan taivas niin voi heitä parkoja. Eivät tiedä että taivaassaan on giganttisia ongelmia ratkottavana.

Jos yksinäinen ihminen päätyy riistämään hengen itseltään, on se jokaisen oma asia mielestäni, vaikkakin tietysti järkyttävän surullista. Mutta perheellinen ihminen, jonka lapset mahdollisesti löytävät teon jälkeen, on kyllä äärimmäistä itsekkyyttä. Emme valitettavasti elä vain itsellemme, vaan kosketamme niin monen muunkin läheisemme elämää. Voi vain kuvitella, mikä elämänikäinen trauma lapsille tai puolisolle jää... Suurin osa itsemurhista lukemani mukaan tehdään humalassa. Siinä katoaa arvostelukyky, pelko katoaa ja tunteet sekä rohkeus voittavat järjen äänen. Eräs tuntemani paikkakuntalainen keski-ikäinen mies ampui itsensä pirttiin haulikolla muutama viikko sitten. Rahavaikeuksia...

Syitä on niin monia umpimielisestä kulttuuristamme mielenterveysongelmien kautta työ-, raha-, alkoholi- tai ihmissuhdeongelmiin. Onnekas on se, jolla on ystäviä jolle purkaa sydäntään silloin kun pahalta tuntuu. Yksin ongelmat kasvavat omassa päässä mielettömiin mittasuhteisiin, vaikka joku toinen pystyisi keksimään ihan loogisen ratkaisun.

En voisi ikinä kuvitellakaan riistäväni henkeä itseltäni. En läheisteni tuskankaan takia, mutta en myöskään siksi, että kokisin hukanneeni tämän elämäni, jossa minun piti jotain oppiman, enkä koskaan saisi tietää mitä jäi kokematta jos olisin jaksanut vielä sen ratkaisevan hetken yli. Ehkäpä juuri se vaikeus, se lopullinen niitti väsyneessä mielessä olisikin ollut juuri se helmi joka kantaisi uuteen ymmärrykseen ja uuteen keinoon ratkaista ongelma.

Olivia kirjoitti:

Emme valitettavasti elä vain itsellemme, vaan kosketamme niin monen muunkin läheisemme elämää.

Luultavasti itsemurhan tekevä epätoivoinen ihminen ei usko koskettavansa kenenkään elämää eikä itsensä merkitsevän kenellekään mitään ja onkin sen takia päätynyt ratkaisuunsa. Kun on riittävän masentunut ei ihminen luullakseni pysty ajattelemaan näitäkään asioita kovinkaan järkevästi. En usko että kysymyksessä on puhdas itsekkyys.

Ramo kirjoitti:

Luultavasti itsemurhan tekevä epätoivoinen ihminen ei usko koskettavansa kenenkään elämää eikä itsensä merkitsevän kenellekään mitään ja onkin sen takia päätynyt ratkaisuunsa. Kun on riittävän masentunut ei ihminen luullakseni pysty ajattelemaan näitäkään asioita kovinkaan järkevästi. En usko että kysymyksessä on puhdas itsekkyys.

Niin, ei varmasti pystykään ajattelemaan järkevästi. Jos ihminen on masentunut ja täysin loppu henkisesti, ei voi odottaakaan että hän ilman apua selviäisi takaisin normaalielämään. Mutta jokaisen perheenisän tai -äidin, joka ei ole mieleltään sairas, luulisi tuntevan jossain syvällä sydämessään sen tuskan jonka lapsilleen aiheuttaa. Mutta enhän minä pysty kenenkään ajatuksia tietämään, vain kuvittelemaan... jokainen tekee nuo ratkaisunsa kohdallaan ja kokee mitä kokee, vaikka se meistä muista olisi kuinka käsittämätöntä ja brutaalia tahansa. Ehkäpä suuri osa teoista onkin tehty pikaistuksissaan?

Olen monasti miettinyt noita sanomalehtien uutisia, joissa kerrotaan kuljettajan tuntemattomasta syystä ajautuneen vastaantulevan kaistalle. Monenkohan "ajautumisen" takana onkin tarkoituksellinen teko? Tiedän yhden nuoren miehen joka valitsi tämän keinon. Jälkeensä jättämästään viestistä se selvisi. Mahtoikohan hän yhtään ajatella, että veisi mennessään myös yhden perheen?

Aika moni meistä pelkää kuolemaa. Oletan, että tällä perinteisimmin käsitetyllä ihmisyksilön kuolemalla tarkoitetaan lopullista sydämen pysähtymistä ja kaikkien elintoimintojen lakkaamista. Minusta kyseessä on siis tuossa tapauksessa vain fyysisen kehon rakennusaineiden hajoamisen alku ikään kuin tarpeettomaksi jääneen päällysvaatteen koiden syötäväksi jättäminen, mikäli kyseessä on vanhan ihmisen viimeinen henkäys. Joidenkin tutkimusten mukaan heti tuon viimeisen henkäyksen jälkeen kuollut ruumis on muutaman sata grammaa kevyempi. En tiedä, pitääkö tuo tieto paikkansa, mutta ruumis kevenee ilman muuta, kun kuona-aineet (paskat )poistuvat kehosta.

Minulla on kuitenkin vakaa käsitys, että kehosta poistuu muutakin. Kutsuttakoon sitä vaikka tietoisuudeksi tai sieluksi, joka jatkaa elämää toisessa olomuodossa. Pidän vastenmielisenä ajatusta, että tällaisena raakileena eläisin vain tämän elämän ja sitten kaikki olisi loppu. Ehkäpä tästä syystä kuolema ei pelota minua millään lailla; suhtaudun hengenlähtöön suorastaan uteliaan kiinnostuneena. En vielä kuitenkaan odota kuolemistani kärsimättömän innokkaana, sillä minulla on täällä saamattomasta luonteestani johtuen asiat pahasti kesken. Haluan kehittyä vielä ihmisenä tai vaikkapa maailmankaikkeuden olentona ja minulla on myös velvollisuuksia lapsiani ja puolisoani kohtaan. Haluan myös vaihtaa vielä tovin ajatuksia ystävieni ja rakkaitteni kanssa, pitää aika ajoin hauskaakin heidän kanssaan ja tehdä tilit selviksi, etten jäisi mitään velkaa tai arvoitukseksi. Kuolema on meille useimmille arvoitus, joka ratkeaa kuoltuamme monien muiden arvoitusten mukana, jos tietoisuutemme säilyy, kun on potkaistu tyhjää, heitetty veivi, liitytty taivaalliseen laulukuoroon, lähdetty autuaammille metsästysmaille, tyhjennetty viimeinen malja, siirrytty rajan taa, kupsahdettu, menty manan majoille, lähdetty jalat edellä, heitetty lusikka nurkkaan ....
Tekisi mielen sanoa, rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tässä testissä kerrotaan teidän kuolinpäivänne. Elämäntavat vaikuttavat suoraan terveyteemme, mutta eri yksilöt sietävät hyvin eri tavoin terveydelle haitallisia elintapoja. Minä kuolen testin mukaan 12.12.2036. Loton päävoittokin on mahdollisempi kuin tuo testin ennustama kuolinpäivä, joten tätä testiä ei missään nimessä pidä ottaa kuolemanvakavasti . http://www.testimaa.com/testi.php?t=kuolema

- Kuolet 17.11.2045 .

"Jään auton alle liikennevaloissa, koska ajatukseni eivät ole tässä maailmassa " hahhah.

Paratiisikysymys oli aika vaikea. Kamalaa, jos valitsisikin väärän kaverin ja joutuisi ikuisuuteen sen tyypin kanssa....

Onhan tässä vielä näämmä aikaa tehä vaikka mitä.

Minulla on aikaa tuon testin mukaan enää 49 vuotta aikaa saada kaikki asiat järjestettyä. Kuolinpäiväksi merkkautui 23.1. 2058. Hieman ehkä puutteellisen oloinen oli tuo testi, mutta alan silti merkkaamaan tuleville päiville tietyt tehtävät.. niin pitkälle kuin kalenteria riittää

Olivia kirjoitti:

Paratiisikysymys oli aika vaikea. Kamalaa, jos valitsisikin väärän kaverin ja joutuisi ikuisuuteen sen tyypin kanssa....

Periaatteessa koko paratiisi??? Joutuuko sieltä lähtemään jos huomaa olevansa alasti?
Entäs ne, joiden paratiisiin pääsy on kiinni "umpihunnusta", huomaavatko he heti alstomuutensa?

Joutuuko paratiisissa kuuntelemaan "harppuja, huiluja ja kanteleita" koko päivän?
Oliko helvettiä ennen kuin Dante sen kuvitti ja kuvaili?

Parempi kun pitää tätä maanpäällistä elintilaa paratiisina, ei tarvitse miettiä liian vaikeita asioita tuonpuoleisesta

Jälleen on se aika tulevana viikonloppuna, jolloin muistellaan vainajia ja ja pyhiä ihmisiä. Ameriikoista peräisin oleva Halloween-juhla on pesiytynyt tännekin. Minulla on kurpitsa mutrusuineen ja silmineen myös kässäluokan pöydällä. Valaisen sen kynttilöillä oppilaiden tullessa sisälle. Hienoja väristyksiä saavatkin. Koska tuo juhla on jo niin pesiytynyt meidänkin kulttuuriin, niin turha sitä on vältellä kouluissakaan. Kurpitsa käsityöluokassa on kyllä jo saavuttanut pienetkin oppilaat. Istuin luokassa (pimeässä miettimässä niitä ja näitä), kun pikkuipanat tulivat kurkistamaan kurpitsaa. "Tuolla istuu kurpitsa-opettaja", kuului hiljainen viesti muulle ryhmälle.

Mutta aikuisten Halloween-juhliin voisi olla seuraavan kuvan varoitus ihan paikallaan:

Juu, aina selvinpäin luudan päälle!Meillä tämä kuolema-aihe on nyt niin tapetilla, kun se pikkumiestä kiinnostaa. Kyselee kuoleeko äiti kohta, tai kuoleeko hän.. ja kuollaanko me. Koita siinä selittää asiaa, kun tuossa iässe ne avaruudelliset käsitteet ovat aika vaikeasti ymmärrettävissä.

Kun minä juuri tuossa iässä ihmettelin kaikenlaista, niin muistan sen vieläkin. Laskin joulujakin taakse päin ja koetin oikein pinnistellä muistiani missä olin ollut ennen syntymääni, kun en hetkeäkään uskonut että olemassa oloni olisi alkanut "kaksi joulua aiemmin ja siitä vuosi taaksepäin."

Eihän ne aikuiset muuta kun väittivät että niin se on, vaikka näin jälkikäteenkin ajatellen olisivat voineet mielestäni myöntää että sitä ei oikein tiedetä.
Sitten kun joitain vuosia myöhemmin aloin saamaan muistikuvia, niin sitä jo tiesi että niitä ei kannata aikuisille kertoa, vaan itse päätellä mitä ne olivat.

Nuo kaikenlaiset ovat kyllä kovin tärkeitä asioita siinä iässä ja on hyvä jos saa puhua mietteensä vapaasti, vaikkapa vain siten että "nämä ovat meidän juttuja, ei kerrota muille" asioina.

Sisareni synttäreillä kesällä oli kaksi sisarusta, varhaislapsuuden leikkikaveria.
Koska he kumpikin ovat sen verran nuorempia kuin minä, niin otin heidän kanssaan puheeksi sen mistä toisessa ketjussa olen joskus kertonut, kun heidän kovasti uskovainen äitinsä oli kuolemaisillaan syöpään kotona ja minäkin olin silti siellä leikkimässä samassa huoneessa ja äitinsä puheli meille.
Vanhempi heistä oli silloin 5-vuotias ja muisti vielä ne puheet. Tämä tytär totesi nyt että koska äiti oli niin tarkkaan valmistellut heidät, niin kukaan heistä ei kauhistellut äidin pian tapahtuvaa kuolemaa, vaan oikeastaan koko perhe enemmänkin toivoi sitä että äiti vaputuisi, kun oli niin sairas ja kovat tuskat.
Äitinsä ei halunnut maata "rauhassa" jossain muussa huoneessa, vaan maata siinä isossa pirtissä kaiken keskellä ja muistan kun sanoi että hänen tuskansa hieman vaimenevat kun hän saa kuulla lasten iloista leikkiä.

Aika moni lapsi tuntuu muistavan alle kouluikäisenä edellisiä elämiään ja näkevän sellaista, mitä aikuiset eivät näe. He oppivat myös melko pian pitämään asiat omina tietoinaan, sillä heitä ei uskota ja kaiken selitetään olevan mielikuvituksen tuotetta.

Ei se tietoisuus pääty kuolemaan. Olen aivan varma asiasta, sillä niin vankkoja todisteita asiasta olen saanut, eikä minua oma kuolemani pelota millään tavoin. En vain toivo kuolevani liian nuorena, että ehtisin tehtäväni tehdä, oppia uutta, kehittyä ja selvittää selvittämättömiä asioita.

Ruotsalainen edesmennyt spiritualisti ja kirjailija Dènis Lindbohm, kirjoitti merkillisiä kirjoja joissa kertoo alkaen varhaislapsuudestaan. Meillä ei ihan kaikkia niitä ole, ja vaikka olen oikein kytännyt netillä, niin näköjään niistä ei uutta painosta tule, ja tuskin niitä on käännettykään. Jos jostain kirpputorilta joskus löytyy ne puuttuvat, niin ostan varmasti.

Hän oli syntynyt 1927 ja muisti olevansa 1918 espanjantautiin 4-vuotiaana kuollut äitinsä nuorempi sisar Esta. Hieman alle kaksivuotiaana hän näki isoäitinsä kotona olevan valokuvan joka esitti Estaa makaamassa arkussa, ja se auttoi hänet muistamaan Estana elämisensä hyvin tarkasti ja jopa kuolemisensa Estana silloisen äitinsä, nykyisen isoäitinsä syliin. Hän muisti myös kuulleensa silloisen äitinsä sanat lähellään kun tämä totesi Estan kuolleen.

Ainoastaan äidilleen hän voi kertoa tuona aikana koska äitinsä uskoi reinkarnatioon, koettuaan itsekin kaikenlaista. Sitä mukaa kun hän pystyi ja oppi kertomaan äidilleen, niin sitä tarkemmin hän muisti kaikenlaisia yksityiskohtia Estana elämisestään, jotka hänen äitinsäkin muisti. Hän osasi kuvata vaatteensa, kenkänsä ja lelunsa joita hänellä oli ollut, miten ja milloin oli ne saanut.
Hänen äitinsä oli niin paljon vanhempi Estaa, että hän oli jo piikana jossain ja Dènis muisti hänen viimeisen käyntinsä kotonakin, kun hän jo kuolemaisillaan. Estan sisar, (Dènisin äiti) oli halannut häntä ja sanonut etteivät he enää ikinä tapaisi ja kumpikin oli itkenyt suruissaan. Sisar oli jo lähtenyt, mutta vielä palannut eteisestä halaamaan.

Hän myös selvästi tiedosti heti paikalla että hän nyt oli poika ja että elämä Estana oli eri elämä jonka oli kuolemalla jättänyt, mutta ei käsittänyt sitä miksi isoäiti suuttui ja jopa tukisti kun hän yritti kertoa tälle että pitäisi olla iloinen että hän oli tullut takaisin.

Lindbohm palaa useissa kirjoissaan noihin muistoihinsa ja kertoo niistä hyvin yksityiskohtaisesti, vaikka kertoo kyllä paljon eri kirjoissa myös äidistään, tämän taidoista ja kokemuksista. Eihän niillä mitään todisteta, mutta ovat kyllä niin kiehtovia kirjoja että monet niistä olen lukenut useampaan kuin yhteen kertaan.