Henkinen hyvinvointi

Henkinen hyvinvointi on ihmisyksilön kalleimpia aarteita, jonka vaikutus on merkittävä myös fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Henkisesti ja fyysisesti terve ihminen vaikuttaa myönteisesti myös itsensä ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, ja hän luo joko tietoisesti tai tiedostamatta ilmapiirin, jossa muidenkin on parempi olla. Pahoinvoiva ihminen saattaa heijastaa pahoinvointinsa ympäristöönsä ja pahimmassa tapauksessa toiminnallaan myrkyttää muidenkin mielen. Meidän tulee kuitenkin ymmärtää pahoin voivaa ihmistä, mutta hänen mahdollisia pahoja tekojaan meidän ei tarvitse hyväksyä. Ajatuksillakin on voima, jota emme välttämättä tiedosta. Hyvät ajatukset saavat vastakaikua ja ne näkyvät tuon ajattelijan olemuksessa ja heijastuvat myös ympäristöön ja palaavat takaisin jonkun toisen hyvinä ajatuksina. Pahat ja ilkeät ajatukset löytävät myös ennen pitkää kohteensa ja tavalla tai toisella palaavat takaisin "lähettäjälleen" muodossa, joka vastaa alkuperäisen ajattelijan synkkiä mietteitä. Omaa ajatteluaan kannattaa tarkkailla ja pyrkiä ajattelemaan mahdollisimman myönteisesti ja välttää omien ajatustensa vaipumista synkkyyteen.

Pistänpä minäkin korteni kekoon vaikka en huomannutkaan mitään erimielisyyksiä joista Tauno ilmoitti.

ajatellaan positiivisesti tässä linkki www.positiivarit.fi



Tällaisia positiivisia juttuja löytyy siitä linkistä.

Asenne ratkaisee. Aina.

Ymmärrän täysin Sadecan ja kaikkien toistenkin mahdollisen pettymyksen. Olen itsekin vielä hieman hämmentynyt.. Mutta me emme luovuta, vaan iloitsemme tästä uudesta mahdollisuudesta ja kuten Klassmormorkin tuossa kirjoitti, asenne ratkaisee! Tällä hienolla ja mukavalla porukalla on mahdollisuudet ihan mihin vaan.

Sadeca kirjoitti:

Minun vankkumaton käsitykseni on että meillä oli mainio foorumi ja sen saivat aikaan kaikki sydämellisesti ajattelevat ihmiset. Se sabotoitiin siksi että olimme joko liian hienotunteisia tai että oppisimme jotakin. Omassa mielessänii tuo jälkimmäinen. Väittäisin ettei niin harvoin foorumille kirjoittanutta ole olemassakaan, etteikö joku ajatus mielessä pyrähtäisi.

Urpo on luvannut joskus sillointällöin kurkkailla tänne. Itse luotan täysin Alman ja Ramon reippauteen asioiden kehittelyssä.... hihihii.... jos saan änkyröidä välillä? Tämä on sillä tavalla vakava juttu että teidän pitää pystyä kuuntelemaan meitä murusiakin.

Ehkäpä lopultakin saamme jotain mitä hetken oikullisuudesta ei niin vain pureta, vaan kehittää meitä ihmisinä, kansallisuuksina ja yksilöinä yhä läheisempään kanssakäymiseen keskenämme.
Tervetuloa kaikki erilaisia elämänpolkuja kulkevat ihmiset! Emme ole täällä vertailemassa toisiamme vaikka realiittisesta elämästä puhummekin.

Täysin uusille voin kertoa että olen seuraavan kerran 60 vuotta täyttävä mummeli. Mitään erityistä laadukkuutta minussa ei ole. Siltikin olisi hienoa jos saataisiin jonkinlainen sydämellisyys keskenämme toimimaan. Itse ainakin pidän teistä, joka ainoasta!

En vielä edes lukenut kaikkea mitä kirjoitit, mutta tunsit ilmeisesti samoin kuin minä.
Minä olen sellainen tietyllä tavalla onnellinen ihminen, että on paljon väkeä ympärillä.Suuri suku ja silleen. Mutta elämäni on kuitenkin yksinäistä, koska samanlaisia ihmisiä on vähän.
En tiedä sinusta Sadeca, mutta jotenkin kuvittelen, että sinun kanssa voi puhua melkein mistä vaan jopanniistä vähän vaikeista asioista.

Urpo kirjoitti:

Henkinen hyvinvointi on ihmisyksilön kalleimpia aarteita, jonka vaikutus on merkittävä myös fyysisen hyvinvoinnin kannalta. Henkisesti ja fyysisesti terve ihminen vaikuttaa myönteisesti myös itsensä ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, ja hän luo joko tietoisesti tai tiedostamatta ilmapiirin, jossa muidenkin on parempi olla. Pahoinvoiva ihminen saattaa heijastaa pahoinvointinsa ympäristöönsä ja pahimmassa tapauksessa toiminnallaan myrkyttää muidenkin mielen. Meidän tulee kuitenkin ymmärtää pahoin voivaa ihmistä, mutta hänen mahdollisia pahoja tekojaan meidän ei tarvitse hyväksyä. Ajatuksillakin on voima, jota emme välttämättä tiedosta. Hyvät ajatukset saavat vastakaikua ja ne näkyvät tuon ajattelijan olemuksessa ja heijastuvat myös ympäristöön ja palaavat takaisin jonkun toisen hyvinä ajatuksina. Pahat ja ilkeät ajatukset löytävät myös ennen pitkää kohteensa ja tavalla tai toisella palaavat takaisin "lähettäjälleen" muodossa, joka vastaa alkuperäisen ajattelijan synkkiä mietteitä. Omaa ajatteluaan kannattaa tarkkailla ja pyrkiä ajattelemaan mahdollisimman myönteisesti ja välttää omien ajatustensa vaipumista synkkyyteen.

Arvostan Urpoa ylikaiken. Hän on minun ystäväni ja on ollut ilmeisesti jo kauan sitten jossain muussa ajassa.

Sadeca kirjoitti:

aliel kirjoitti:

En vielä edes lukenut kaikkea mitä kirjoitit, mutta tunsit ilmeisesti samoin kuin minä.
Minä olen sellainen tietyllä tavalla onnellinen ihminen, että on paljon väkeä ympärillä.Suuri suku ja silleen. Mutta elämäni on kuitenkin yksinäistä, koska samanlaisia ihmisiä on vähän.
En tiedä sinusta Sadeca, mutta jotenkin kuvittelen, että sinun kanssa voi puhua melkein mistä vaan jopanniistä vähän vaikeista asioista.

En oikein tiedä mitä Aliel tarkoitat noilla vaikeilla asioilla mutta arvailen että saattaisi olla filosofista ajattelua ja sen mukanaan tuomaa elämän tarkoituksen pohdiskelua ja ehkä myös "henkisen materialismin" olemassa oloa. Niissähän toisinaan sitä yksinäisyyttä ja erilaisuutta saa kokea.

Itselleni alkoi tuo kiinnostus oikeastaan kolmivuotiaana kun yritin kiihkeästi miettiä missä olin ennen syntymääni ollut. Minusta tuntui etten millään ole voinut "syntyä kolme joulua sitten" tyhjästä koska muistivälähdyksiä muustakin ilmaantui. 12- vuotiaana olin jo oppinut yhdistelemään kaikenlaista ja päätin että hindulaisuudessa on selitys. No ei minusta hindulaista tullut mutta jo sillä pystyin tuossa iässä selittämään itselleni hiukkasen.

Persoonallisuus ja sielutieto ovat kaksi eri asiaa. Persoonallisuus on vain karikatyyri sielun olemuksesta ja toimii aivan liian usein "vastoin parempaa tietoaan." Persoonallisuudessamme onkin useimmiten enimmäkseen vain vikoja jotka olemme saaneet mukaamme kehittääksemme niitä parempaan suuntaan, koska ilman kokemuksia se näyttäisi olevan mahdotonta. Se onkin aika ihmeellistä että me ihmiset olemme niin tyhmiä/jääräpäisiä ettemme älyä edes oppia toisten virheistä vaan itse on ne uusittava. Kyllä niitä puhtaasti sielukkaitakin ihmisiä on olemassa mutta harvassa. Itse en heihin kuulu joten siksi kiinnostuksenani on oikeastaan itse tie miten siihen suuntaan pääsisi ja sen polun ympärillä oleva materialismi.

Oletko aliel jo Eestin talossanne kesää viettämässä? Sait siis nettiliitymän sinne.

No hei Sadeca - Haapsalusta. En siis saanut sitä nettiyhteyttä vielä toimimaan kotona. Ei se niin heittämällä mennytkään. Nyt siis istun Haapsalun Afrikka-baarissa. Täällä sain koneeseeni yhteyden.
Juu viisaita puhuit. Olen paljolti samaa mieltä kuin sinä.
Minäkin olen oikeastaan koko elämäni pohtinut tätä elämän mysteeriä. Eikä loppua pohdinnoissa näy. Ei ilmeisesti ole mitään yhtä oikeaa selitystä, joita meille kyllä tarjoillaan vähän joka suunnalta.
Mutta mikä sen kiehtovampaa kuin miettiä kaiken alkua ja loppua ja kaikkea siinä välillä.
Käyn aina silloin tällöin täällä Haapsalussa ja käyn vilkaisemassa mitä te täällä keskustelette.
Siis, jos en saa nettiyhteyttä toimimaan.

Henkinen hyvinvointi...Siitä riippuu koko ihmisen elämänlaatu riippumatta juurikaan ulkoisista tekijöistä. Oma asennoitumisemme vallitseviin olosuhteisiin elämässämme saa sen näyttämään joko kukkivalta puutarhalta tai roskatunkiolta. On joskus käsinkosketeltavan ihmetyttävää verrata kahta lähes samanlaisissa olosuhteissa elävää ihmistä. Toinen elää hyvää ja antoisaa elämää ja toinen ei ole saanut mielestään osakseen sen paremmin hyvinvointia kuin onneakaan.

On ilmeisen helppoa hoksata, että tuo toinen on kiitollinen maailmankaikkeudelle saamistaan lahjoista, vähäisistäkin. Toinen taas mitä luultavimmin kadehtii kaikkea minkä näkee itseltään puuttuvan. Vanha sanonta, että toinen näkee lasin puolityhjänä ja toinen puoliksi täytenä on mitä suurimmassa määrin totta.

Mutta syntyykö joku tähän maailmaan valmiiksi tyytyväisenä kaikkeen ja toinen vain valittamaan? Nykyään pidetään kai lähinnä luonteen heikkoutena olla tyytyväinen vaatimattomiinkin olosuhteisiin. Jotenkin paradoksaalista on ajatella, että mitä enemmän näitä asioita funtsii, sitä selkeämmin näkee kaiken ennen tavoittelemisen arvoisen olevankin tuulentupien jahtaamista ja maailma alkaakin elää taas erilaista elämää ja mielikuvitus alkaa saamaan enemmän sijaa elämässä. Mieli alkaakin askarrella näkymättömässä maailmassa ja se alkaa muuttua kuin näkyväksi, käsinkosketeltavaksi ystäväksi.

On kaksi tapaa oppia, joka ottamalla oppia muitten virheistä tai kokemalla vaikeudet oman kantapään kautta. Minä en oikein jaksa uskoa tuon kärsimyksen jalouteen parempana vaihtoehtona. Mukavuudenhaluisena ihmisenä haluaisin välttää kärsimystä ja mieluummin ottaisin oppia muitten virheistä. Opettajia meille annetaan niin hyvässä kuin pahassakin runsain mitoin, mutta usein huomaan kuitenkin etten ole tunnistanut opettajaani, vaan juossut suoraan kuralätäkköön rähmälleni. Opetus siinäkin...kerätä itsensä ja suunnata uudelleen katseensa sinne mihin oli menossa.

Mitähän minun oikein piti sanoa... kai sitä että tietoinen työ oman henkisen hyvinvointinsa eteen on välttämätöntä ainakin tällaiselle keskenkasvuiselle olennolle kuin minä. En ole luonnostani niin viisas ja hyvä kuin haluaisin olla, vaan yritän ajatella itseäni ja elämääni sellaiseksi kuin sen haluaisin olevan. Uskon sen realisoituvan eteeni joka päivä juuri sellaisena miksi sen olen itse saanut ajatuksillani luotua- joko huonommaksi tai paremmaksi. Joka päivä olen vähän viisaampi ja jokainen kompurointi auttaa minua eteenpäin sinne minne olen matkalla.

Tosi mukavaa, että saimme joukkoomme hyvän kirjoittajan, hieno kirjoitus. Kirjoitit
"On kaksi tapaa oppia, joka ottamalla oppia muitten virheistä tai kokemalla vaikeudet oman kantapään kautta." Lisäisin tuohon vielä yhden tavan. Muiden onnistumisistakin voi oppia ja ottaa esimerkkiä ja saattaahan sitä joskus hyvällä onnella itsekin oppia ilman erehdystäkin.

Totta, esimerkki toimii myös toisinkin päin kuten sanoit. Mutta mitään hyvää onnea ei ole olemassakaan sen paremmin kuin sattumaakaan. Kyllä se hyvä onnikin johtuu omista oikeista valinnoista.

Olivia kirjoitti:

Mutta syntyykö joku tähän maailmaan valmiiksi tyytyväisenä kaikkeen ja toinen vain valittamaan? Nykyään pidetään kai lähinnä luonteen heikkoutena olla tyytyväinen vaatimattomiinkin olosuhteisiin.

On kaksi tapaa oppia, joka ottamalla oppia muitten virheistä tai kokemalla vaikeudet oman kantapään kautta. Minä en oikein jaksa uskoa tuon kärsimyksen jalouteen parempana vaihtoehtona. Mukavuudenhaluisena ihmisenä haluaisin välttää kärsimystä ja mieluummin ottaisin oppia muitten virheistä.

Koko kirjoituksesi on perin mielenkiintoinen ja ihan täyttä asiaa Olivia. Vaikken tiedä, niin ei minusta tunnu siltä että kukaan syntyy valittajaksi tai onnelliseksikaan. Tosin ne ennalta määrätyt polut voivat olla niin kovin erilaisia että jotkut eivät jaksa katkeroitumatta omaansa kulkea. Useimmitenhan ihmisellä on valinnan mahdollisuudet lähes missä tilanteessa hyvänsä. Jos on tarpeeksi monta kertaa väärin valinnut niin ehkä yksilö luovuttaa omalta kohdaltaan. Urpo tuolla ylimpänä taisi puhua ajatuksen voimasta ja jossain muussakin ketjussa muistaakseni.

Toisaalta taas on aika mielenkiintoista että niitä täysin tyytyväisiä ja vuodesta toiseen onnellisiakin on olemassa. Kun joskus harvoin sellaisen tapaa niin sitä ihmistä ei helposti unohda. Joku viisas on joskus sanonut että on tyhmää kadehtia onnellista ihmistä koska ei pysty tietämään millaisen hinnan hän on siitä joskus aikoinaan maksanut, ja niinhän se taitaa olla.

Niin Olivia, olisi se hienoa kun osaisi ottaa oppia toisten virheistä, mutta useimmiten se on ollut se kantapää mikä ainakin meikäläistä on opettanut. Ei sentään ihan täysin. Kun katson taaksepäin sillä silmällä että kuinka kitkerää se kulkuni on ollut, niin huomaan että vähällähän tässä on päässytkin.
Jos vaatimattomissa olosuhteissa joutuu väkisin vastoin tahtoaan elämään, niin ehkä se hiukkasen sääli sitä ihmistä on, mutta se joka ei välitä muuta havitellakaan pääsee kyllä yhtä painolastia vähemmällä.

Olivia kirjoitti:

Oma asennoitumisemme vallitseviin olosuhteisiin elämässämme saa sen näyttämään joko kukkivalta puutarhalta tai roskatunkiolta. On joskus käsinkosketeltavan ihmetyttävää verrata kahta lähes samanlaisissa olosuhteissa elävää ihmistä. Toinen elää hyvää ja antoisaa elämää ja toinen ei ole saanut mielestään osakseen sen paremmin hyvinvointia kuin onneakaan.

Äitini eli 98-vuotiaaksi henkisesti virkeänä ja valoisana mummina. Hänellä oli aina aikaa kuunnella. Viisaita neuvoja hän jakeli säästeliäästi, oikeastaan ihan huomaamatta. Mummila oli sanan mukaisesti kukkiva puutarha myös ilmapiiriltään, jossa kaikilla oli hyvä olla. Mummi omasi valoisan kristillisen vakaumuksen, johon kuului myös sydämellinen huumori. Kerran päivässä hän luki lääkekaappinsa ovesta " Rukouksen vanhentumiselle", ettei totuus unohtuisi.

Lainaus :

Rukous vanhentumiselle!

Herra tiedät paremmin kuin minä itse, että vuodet vierivät ja jonakin päivänä olen vanha.

Päästä minut pahasta tavasta uskoa, että minun on sanottava jotakin jokaisesta asiasta, jokaisessa tilaisuudessa. Päästä minut hillittömästä halustani, jolla yritän panna järjestykseen jokaisen ihmisen asiat.

Tee minut järkeväksi, mutta ei synkäksi; avuliaaksi, mutta ei jokaisen komentajaksi. Tiedän, että suurelle viisauteni varastolle on pahaksi, etten käytä sitä, mutta tiedät Herra, että haluan muutamia ystäviä ennen kuin elämäntieni päättyy.

Päästä minut vapaaksi loppumattomasta yksityiskohtien kertomisesta. Anna minulle siivet, että pääsen asian ytimeen.

Sulje huuleni, etten aina valittelisi vaivojani ja särkyjäni. Ne lisääntyvät kaiken aikaa ja intoni kertoa niistä tulee suuremmaksi sitä mukaa, kun vuodet vierivät. En uskalla pyytää niin paljon myötämielisyyttä, että voisin nauttia toisten kertomista tarinoista, mutta auta minua kuuntelemaan kärsivällisesti. En uskalla pyytää muistini parantumista, mutta pyydän kasvavaa nöyryyttä ja pienempää varmuutta, kun muistini on ristiriidassa toisten kanssa.

Opeta minulle loistava läksy, että joskus olen väärässä.

Pidä minut kohtuullisena kaikessa. En halua olla pyhimys, sillä jotkut heistä ovat hankalia ja heidän parissaan on tukala elää, mutta hapan vanha ihminen on pirun loistotekele.

Anna minulle silmät, jotka näkevät hyvää odottamattomissa paikoissa ja anna minun huomata kykyjä ihmisissä, joilla en uskoisi niitä olevan. Suo minulle epäitsekkyyttä, että voin sanoa sen myös heille.

- tuntematon-

Tämä mielenkiintoinen keskustelu nosti mieleeni äitini huoneen taulun. Minun on syytä naulata se pikimmiten jääkaapin oveen. Tulee sitten luetuksi ainakin monta kertaa päivässä. "Pirun loistotekele - hapan vanhus" en totisesti haluaisi olla.

Sadeca kirjoitti:

Niin Olivia, olisi se hienoa kun osaisi ottaa oppia toisten virheistä, mutta useimmiten se on ollut se kantapää mikä ainakin meikäläistä on opettanut. Ei sentään ihan täysin. Kun katson taaksepäin sillä silmällä että kuinka kitkerää se kulkuni on ollut, niin huomaan että vähällähän tässä on päässytkin.
Jos vaatimattomissa olosuhteissa joutuu väkisin vastoin tahtoaan elämään, niin ehkä se hiukkasen sääli sitä ihmistä on, mutta se joka ei välitä muuta havitellakaan pääsee kyllä yhtä painolastia vähemmällä.

Niin, eikö olekin onnellista tämä valikoiva muistimme? Vaikka joskus elämä tuntuukin raskaalta ja epäoikeudenmukaiselta, niin sopivasti myönteisyyteen taipuvalla mielenlaadulla nuo huonot asiat unohtaa ja jäljelle jää se ydin, lopputulos johon tuo vaikeus johti meidät. Tässä nyt oli oletuksena, ett se lopputulos oli jotain hyvää . Vaikka me murheitamme suuren osan ajastamme mietimmekin, niin loppuviimeksi jäljelle jäävät asiat ovat kuitenkin ne hyvät asiat ja ne ihmiset, jotka ovat meitä rakastaneet ja joita me olemme saaneet rakastaa.

Mutta kuten sanoit, minustakin tuntuu ihan siltä että olen päässyt vähällä, vaikka varsinkin lapsuudessa elämä silitteli paremminkin vastakarvaan ja patosi vihaa ja kiukkua sisääni. Jotenkin se pieni valo sisällämme raivaa tiensä ulos ja avaa ikkunat vihan kadota meistä, vaikka onkin sinetöity sen seitsemän lukon taakse.

Frederiikka kirjoitti:

"Pirun loistotekele - happan vanhus" en totisesti haluaisi olla.

Voi, tämä huoneentaulu oli hauskinta mitä olen aikoihin lukenut! Tämä minun pitää ehdottomasti laittaa tiedoksi kaikille ystävättärilleni.
Todellista arkipäivän viisautta .

Kiitos, Frederiikka!

Kyllä minäkin otin paperille tuon Frederiikan huoneentaulun. Siinä on iätöntä vahvaa viisautta mikä aina tulee olemaan ajankohtaista. Kylläpä Frederiikalla oli tosiaan syvällisesti ajatteleva kristillisyyttä hienosti tulkkaava äiti. Muistatko minkä ikäisenä hän tuon taulun itselleen laittoi?

Sadeca kirjoitti:

Muistatko minkä ikäisenä hän tuon taulun itselleen laittoi?

Panitpa vaikean kysymyksen. Muisteloiksi meni. Lähdin opiskelemaan 1960-luvun puolivälissä. Sen jälkeen "Vanhuuden rukous" ilmestyi äitini lääkekaapin oveen. Siinä se oli vielä vuonna 2003, kun aloin selvitellä perikunnan jäämistöä. Jatkuu muuten edelleen. Lunastin lapsuuden kotini eläkeläisasunnoksi. Täältä löytyy vaikka mitä. Vanhojen kirjojen lehtien välissä on lehtileikkeitä menneiltä vuosikymmeniltä. Hävittäminen on vaikeaa.

Tässä Fransiscus Assisilaisen rukous, joka löytyi Fredrik Wislöffin: "Tähkäpäitä"- hartauskirjan välistä.

Lainaus :

Jumalani, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa, toisin rakkauden,
...missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
...missä epäsopua, loisin yksimielisyyden,
...missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
...missä epäilystä, auttaisin uskoon,
...missä epätoivoa, nostaisin luottamuksen,
...missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
...missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen,
niin että oi Mestari,
en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta
kuin lohduttaa muita,
hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia,
pyytää rakkautta kuin rakastaa muita,
sillä antaessaan saa,
kadottaessaan löytää,
unohtaessaan saa anteeksi,
kuollessaan nousee iankaikkiseen elämään.

Meneeköhän liian vakavaksi muisteloni? Sorry! Se kuuluu ikääntymiseen.

Ei minkäänlaista hämminkiä aiheuta kenellekään muistelosi viisauksineen Frederiikka. Minusta ainakin päinvastoin olisi mielenkiintoista kuulla avoimien ihmisten omakohtaisia kertomuksia kaikenlaisesta eletystä elämästä, ja jopa lapsuusajoistaan. Monikaan ei sitä vain halua tehdä vaikka lukijoita kyllä piisaisi .
Sama ihminen kirjoittaa toisinaan vakavista asioista, ja toisinaan kevyemmistä. Elämän syntyjä syviä vakavasti miettivät ihmiset voivat toisinaan olla vaikka kuinka hulvattomia ja vallattomia, vähän niinkuin seuran ja mielialan mukaan....

Fransiscus Assisisilainen ei aivan turha jätkä ollutkaan. Ensimmäinen biografia hänestä kirjoitettiin jo neljä vuotta hänen kuolemansa jälkeen noin vuonna 1230. Sen kirjoittanut Thomas av Selano oli elänyt yhdessä "Fransin" kanssa ja tunsi hänet hyvin. Virallisen biografian kirjoitti jo vuonna 1263 fransiskaaneihin kuulunut historioitsija matkustettuaan paikan päälle Assisiin ja omantunnontarkasti kirjattuaan muistiin elossa olevien ensimmäisten fransiskaaniveljien kertomukset. Fransiskaaniveli Leone kirjoitti myös yhdessä ensimmäisten Fransiscuksen opetuslasten, Angelon ja Rufinon kanssa "kolmivelilegendan" Fransiscus Assisisilaisesta vuonna 1246.
Tuosta ennenkaikkea eläinten ystävänä tunnetusta pyhimyksestä on minullakin yksi tanskalaisen Johannes Jörgensenin kirjoittama kirja, Frans av Assisi. Mielenkiintoinen kirja mutta niinpä oli erikoinen persoonallisuus tuo Fransikin.

Ahh Frederiikka, täytyy olla kovin muistorikasta asua lapsuudenkodissaan mihin sinulla on nyt mahdollisuus. Ei ne varmaan siellä talossa niin kovin tiellä ole ne vanhoilta ajoilta jäljelle jääneet muistojen aarrearkut. Olisi todella sääli niitä hävittää, nehän kuuluvat sinne joten älä turhaan huokaile niiden takia.

Ehkä tulin väärään paikkaan jälleen kerran, mutta uuttakaan osastoa en halua luoda. Tiedä häntä - sanoistaan yleensä joutuu tilille. Ehkä täällä on vähän piilommassa pohdiskelemassa tätä asiaa.
Tuolla joogasessioissa sekä Suomessa että Virossa on tullut aika usein vastaan nämä energiakentät.
Kyllähän me fysiikkaa lukeneet tiedämme, että myös massa on energiaa. Siis energia pyörittää ja vaikuttaa vähän kaikessa.
Miksei siis voisi myös sitä havaita ihmisissä ja ympärillä - muutenkin kuin massana.
Virossa joogaopeni on myös reiki-ihminen. Kertoo kyllä ihan nöyrästi, että ihmiset nauravat, kun hän alkaa parantaa
pelkillä käsillään. Ensin minuakin nauratti, mutta ei naurata enää.
Jossain vaiheessa tätä joogan tietä olen törmännyt tuohon energiakenttien maailmaan. Nähnyt, että Kristi on oikeassa.
Se mikä meitä jotenkin näkymättä ympäröi, sisältää valtavia voimia. En enää epäile etteikö toiseen ihmiseen voisi vaikuttaa
muutenkin kuin vaan hienoilla puheilla.

Nyt on tulossa kaksikin joogaleiriä siellä Saarijärven joogaopistolla. En olisi ehkä tällaista tahtia siellä käynyt, mutta kun haluan hakea ohjaajakurssille, niin täytyy.
Olen vähän ihmeissäni itsekin. Minne sinne Saarijärvelle. Paavo on ainoa sana mikä tulee Saarijärvestä mieleen.
Mutta uskon kuitenkin, että hyvää asiaa olen ajamassa. Minustakin tulee vanha, hah haa.
Katselen tuolla kaduilla miten vanhemmat naiset vaappuvat kulkiessaan. Onko ne lantiot vai mikä siinä
menee pilalle. En haluaisi nähdä itseäni tuolla tavoin vaappumassa. Tiedän mitä jooga tekee nivelille ym.
osastoille. Toivon, että vielä vanhanakin pystyn kävelemään ja pitämään päätä pystyssä.
Eli tämä oli jonkinlainen viesti naisille. Ehkä meidän synnyttäjien lantio ei kestä ikääntymistä,
kun näinkin vanhoiksi eletään. Vai onko se laiskuutta, että tuolla ulkona kävelee naisia, jotka eivät näytä pysyvän edes pystyssä.
Kai kaikki ymmärtävät, etten halua loukata ketään, jolla on oikea lonkkavika.

No sellaista vaappumistahan se kävely monesti vanhoilla ihmisillä on, mutta et vissiin ole nähnyt vanhoja miehiä vaappumassa? Minä olen ja ihan samalta näyttää. Toiset on sitten köpöttelijöitä. Kolmannet hissuttelevat. Neljännet ovat vielä vanhuutensa päivinä kuin viidakosta syöksähtäneet elastiset pantterit. Perimä ja elintavat..

Tuo köpöttely liittyy voimakkaasti miesvanhuuteen. Ei saa sitä jalkaa nousemaan enempää.
Ja heillä nämä vaappuvat vaimot. Minähän tässä lähinnä pilkkaan omaa sukupolveani.
Sitä, että tuohon ollaan menossa, jos mitään ei tehdä.
Oma isä ja äiti ovat sellaisia joustikkejä. Kummallakaan ei ole kehossa mitään vikaa.
Pelottavaa on, että päässäkäsin alkaa olla ongelmia.

Vakavasti! Kuulkaapas nytten ystäväni! Minua alkaa nykyisin huolettaa tuo "köpöttelynikin", että pystynkö siihenkään kohta enää.
Oli aika tuossa 40 kieppeillä jolloin pyöräilin 8000 km vuodessa ja sen lisäksi koiriemme kanssa kävelin 30-40 km viikossa. Nostelin täysin treenaamattomanakin 50 kg ja lisäksi tiesin että pystyin tekemään ihan oikeaa työtäkin lähes millä alalla hyvänsä missä vain ruumiillista kuntoa vaaditaan. Ei niitä työssäni vaadittu, tein vain sitä henkisesti inspiroitua työtäni mistä myös maksettiin palkkaa. En muista että olisin inhonnut ainoaakaan lihavaa, alkoholistia, ulkomaalaista, vammaista ikinäni.

Kun tietoisuus laajenee, niin viisaus alkaa! Kerrohan nyt minullekin miksi olen syyllinen tilaani, miksi minun on pakko kohta köpötellä, mistä syystä sinulla olisi oikeutta arvostella minua/meitä?

Tosiasiassa valitsemme keitä inhota ja jos valitset sen inhon kaikkia muita kuin omanlaisiasi kohtaan, niin tulevaisuutesi on täydellinen yksinäisyys, siitä voit olla täysin huoletta.

Harvapa sitä tosiaan täysin kaltaistaan kohtaa, tuskin kukaan. Eilen katsoin naapurin rouvaa, joka on minua 10 vuotta nuorempi ja synnyttänyt vähemmän lapsia kuin minä. Hän ikäänkuin vaappuu, ja näin sen ensimmäisen kerran nyt, kun tuli kauempaa vastaan. aina ennen olemme kohdanneet ihan lähekkäin, enkä kävelyään ole nähnyt. Synnyttäminen tai ikäkään eivät siis välttämättä sanele sitä miten ihminen liikkuu. Itse en vaapu enkä köpöttele, ja jalka nousee kevyesti risukossakin. Voin silti alkaa vaappua tai köpötellä, tai jopa menettää liikuntakykyni kokonaan, kuten eräälle tuttavalle kävi diabeteksen myötä. Hänen jalkojaan on amputoitu moneen otteeseen, eikä enää ole kävellyt aikoihin.

Setäni vaimo on ollut aina vaappuja. Hyvin isokokoinen nainen, monta lastakin saanut, vaappui jo kolmekymppisenä. Oli lonkissa jotakin vikaa.

Vaappujat tai köpöttelijät eivät ole minua koskaan häirinneet. Pikkupoika ja isänsä kävelevät välillä tismalleen samalla tyylillä, hyvin reippaasti ja miehekkäästi hyväryhtisinä, mutta keinuvat joskus kuin merimiehet. Se on hellyyttävää nähdä heidät kävelemässä yhdessä.
Iso poika ja isänsä kävelevät myös joskus samalla tavalla. Niska hyvin jäykkänä ja leuka eteenpäin työntyen. Kädet eivät liiku kovin luontevasti. Mutta joskus.

Kyllä meidän kaikkien keho rapistuu ennemmin tai myöhemmin. Eri ihmisillä eri tahtiin, eikä muiden vaappuminen tai köpöttely minua haittaa millään tavoin. Köpöttely varmaankin alkaa vaivata minua sitten ainakin jonkin verran, kun itse alan köpötellä, enkä pääse liikkumaan samalla tavoin kuin nuorempana. Mieluummin rapistukoon keho, jos yläkerta pysyy jokseenkin siistinä ja asuttavana eivätkä homeongelmat ala vaivata muuta elämää.

Hui miksi joku kuvittelee, että inhoan jotenkin vaappuvia tai köpötteleviä ihmisiä.
Aidosti vaan mietin miksi kävely ja liikkuminen muuttuu vuosien kertyessä. Niinhän kai tapahtuu kaikille.
Ihan hyvässä hengessä vaan mietin miten voisi pitää itseään vanhanakin kunnossa, että olisi rikas ja hyvä vanhuus. Siihenkin kai liittyy liikkuminen siihen hyvään elämään.

Onko helpointa vaan olla siinä ja köpötellä. Vai voiko ihan huvikseen panna vivelensä liikkeelle.
Mietin vanhoja ihmisiä. Kuka siellä vanhojen kodissa edes nostaa mummon raajoja päivittäin.
Kun nyt olen tälläinen ihminen, että haluan haasteita, niin voisinko jollekin taholle tarjota itseäni nostelemaan niiden mummojen jalkoja.